Lapsuuden sankareille osa 3

Tökitäänpä vähän tikulla silmään ja muistellan vanhoja. En ole koskaan ollut mikään varsinainen musadiggari kuuntelijan ominaisuudessa. En ole haalinut mittavia levykokoelmia enkä seurannut kovin intensiivisesti artistien uria saatikka jaksanut kiinnostua enemmälti musavisanippelitiedosta. Omat diggailun ja vaikutteidenimukohteeni meikäläisenkin historiasta kuitenkin löytyy.

Kiinnostus populaarimusiikkiin alkoi minulla niin kuin monella muullakin samoihin aikoihin, kun ensimmäiset hatarasti häpykarvoja muistuttavat haituvat alkoivat ilmaantua alapäähän. Herääminen osui siis kasarin puolen välin tietämille. Ja mikäpä siihen aikaan oli kovempaa kamaa kuin W.A.S.P., Twisted Sister, Mötley Crue ym. pörröpäähevipumput. Kissiin en kuitenkaan koskaan hurahtanut, syytä en osaa sanoa.

Vähintään yhtä suuri innostuksen vaikute kuin tarttuvat biisit oli varmasti bändien hurja ulkoinen habitus ja vallankin se, että ne kauhistuttivat vanhempia. Ilmiö taitaa toistua tavalla tai toisella sukupolvesta toiseen, bändit ja tyylit vain vaihtuvat. Blackmetallivanhempien lapset varmaan tälläkin hetkellä järkyttävät kalkkiksiaan Robinilla.

Pikkuhiljaa musiikkitajuntaan hiipi myös muuan Iron Maiden ja varsinkin Motörhead, jota diggailin aikanaan yllättävänkin lujaa, vaikka se poikkesi räkäisyydellään muusta kasarimatskusta radikaalisti. Tunnustettakoon tässä myös, että tykkäilin hyvin hyvin salaa myös esimerkiksi joitakin Dingon ja Mamban biisejä. Sitähän ei silloin tietenkään voinut kenellekään paljastaa. Nehän olivat tyttöjen musaa. Ensimmäiset teinituskakyyneleeni muistan kuitenkin itkeneeni Mamban Älä jätä minuaa kuunnellen. Kannattikohan tuota paljastaa vieläkään?

Dingon lisäksi muukin kukkeuttaan elänyt suomirock löysi sijaa nuoren pojan korvakäytävissä. Olihan joukossa paljon sellaistakin, jota sai ihan avoimesti kuunnella. Popedaa muun muassa tuli kuunneltua paljon ja vaikkapa Eppuja ja Juicea jonkin verran. Yö oli taas niillä rajoilla Joutsenlauluineen.

Ensimmäisen suuren musiikillisen järkytyksen koin, kun kaveri kerran kiikutti kuunneltavaksi Metallican ...And Justice For All -levyn. Se oli jotain sellaista mitä ei pitänyt edes olla olemassa. En meinannut millään käsittää, miksi piti soittaa niin nopeasti ja että miksi biiseissä piti olla niin paljon osia ja mittakin järjestään yli viisi minuuttia. Jokin siinä kuitenkin viehätti.

Koskaan minusta ei mitään Metallica-fania tullut, mutta eittämättä se aukaisi ovet uuteen maailmaan. Alkoi metalliaikakausi. Anthrax, Slayer, Megadeth ym. trashvelhot kasvattivat tilaa sydämessä samaa tahtia kuin rajusta vanhempien vastarinnasta huolimatta kasvoi tukka teinipojan päässä.

Mukaan hivuttautui myös astetta rankempaa deathmetal-örinää, josta en oikeasti koskaan tosissaan innostunut. Tarve kuulua porukkaan ja näytellä kovaa jätkää oli kuitenkin niin kova, että jonkin verran sihenkin piti tutustua. Tähän liittyy myös hauska anegdootti. Tilattiin poikain kanssa postimyynnistä kuuminta muotia olevia selkälippuja, hihamerkkejä yms. Minähän tilata pläjäytin Death-bändin selkälipun, vaikka en kyseistä kokoonpanoa ollut kuullut nuottiakaan. Se vaan näytti niin räyhäkkäältä. Enkä muuten ole tänä päivänäkään varmaan biisiä enempää bändiä kuluttanut.

Ikää tuli ja varovasti myös ihan oma musiikkimaku alkoi nostaa päätään. Rauta-ajan jälkeen koitti jonkinlainen hippikausi. Aloin pikkuhiljaa kiinnostua 60- ja 70-luvun rockista. Ensin kolahti Deep Purple, Led Zeppelin, Black Sabbath ym. esiheavybändit. Alkuaikojen Uriah Heepilla on myös erityinen paikka sydämessäni.

Tajunta laajeni pian mm. Jimi Hendrixin, Doorsin ja Janis Joplinin happoiseen suuntaan. Kyseiset artistit sopivat hyvin omaa päihteiden käyttöä opettelevan nuorikon ajatusmaailmaan. Onneksi Etelä-Pohjanmaa oli vielä tuohon aikaan huumeiden suhteen sen verran takapajulaa, että enimmäkseen piti tyytymän alkoholiin.

Ajan myötä oma soittoharrastus alkoi olla jo sen verran vakavaa, että kiinnostus musiikkiin muuttui koko ajan ”ammattimaisemmaksi”. Maku laventui ja enää ei kaveripiiri tai mikään muukaan ulkomusiikillinen seikka vaikuttanut diggailuun, vaan uskalsi jo tykätä vähän kaikesta genrerajoista piittaamatta.

Tekstittäjän herääminen sisällä sai aikaan yhä kasvavan innostuksen kotimaista musiikkia kohtaan. Imin hirvittävän määrän inspiraatiota J.Karjalaiselta, CMX:ltä, Dumarilta, Zen Cafelta ynnä muilta. Eniten omaan musiikkiin on kuitenkin ehdottomasti vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen Sielun veljet.

Tämän päivän musiikkimaku on varmaankin jonkinlainen mixtuura noita kaikkia alkuelämäni mielitiettyjä lisättynä ripauksella niin uusia tuulia kuin savikiekkojen rahinaakin. Toisin sanoen hyvä biisi on hyvä biisi esittää sen sitten Agents tai Annihilator. Tärkeintä on, että esittäjästä ja esitettävästä löytyy jotain kulmaa, johon tarrata kiinni tai edes vähän hiekkapaperia pinnalla. Liian kiiltävä ja hiottu sujahtaa nopeasti pois levylautaselta.

Biisi ja kuinka se tehdään

Pureudutaanpa ensimmäistä kertaa varsinaisesti tämän blogin otsakkeen mukaiseen aiheeseen. Kauko Röyhkä kirjoitti taannoin facebook-päivityksessään, että häneltä kysytään usein kuinka niitä lauluja tehdään, johon Kauko, että ei hän tiedä, hän vain tekee niitä. Jotakuinkin samanlaisen vastauksen voisin antaa minäkin. Mitään vedenpitävää vastaustahan tuohon kysymykseen on mahdotonta antaa, tekotapojakin kun on varmasti vähintään niin monta kuin on tekijää. Koetan nyt kuitenkin avata tässä vähän omaa biisintekoprosessiani.

Allekirjoittaneella homma lähtee liikkeelle yleensä tekstistä, tarkemmin sanoen lyhyestä lause- tai säeparista. Tässä vaiheessa ei teemasta eikä varsinkaan juonesta ole vielä hajuakaan. Ne muotoutuvat vasta, kun tekstiä alkaa tulla lisää. Joskus tosin itselle asettaa tiedostaen tai tiedostamattaan joitakin aihepiiri- ja tyylitavoitteita ("nytpä teen sellaisen nyyhkyballadin, että Joutsenlaulukin kalpenee"). Silloin tekeminen vain menee turhan hankalaksi. Parempi on antaa tekstin ja fiiliksen viedä.

Joskus harvoin biisi saa lähtölaukauksensa myös melodian- tai riffinpätkästä. Siinäkin tapauksessa ympärille muodostuu hyvin pian tekstiä. Ja jos ei muodostu, laulun verso kuihtuu suurella varmuudella takaisin maan multiin. Meikäläisen pääkoppa kun on rakennettu niin, että pelkkä yksittäinen riffi ei kauan mielessä pysy. Sanottakoon tässä kohtaa, että en käytä koskaan nauhuria biisintekoprosessin aikana. Olen siis samaa koulukuntaa John Lennonin kanssa: Jos eilen keksitty melodia ei muistu enää tänään mieleen, ei se ollut niin hyvä, että sen tarvitsisi muistuakaan.

No, nyt on kuitenkin laulun siemen kylvetty maahan. Jos ensimmäiset sanat ja siihen yhtyvät melodiat ovat selkeästi kertosäematskua, prosessi etenee sitten se edellä. Näin päin se meneekin yleensä vaivattomimmin. Hyvän kertosäkeen ympärille on aina jotenkin helpompi tehdä säkeistöt kuin päinvastoin. Joskus on mehukkaita alkioita joutunut siirtämään syrjään, kun "liian" hyvän säkeistön perään ei vaan irtoa "parempaa" kertsiä. Mutta edelliseen kappaleeseen viitaten jos alkio on tarpeeksi mehukas, se säilyy kyllä mielessä ja sitä voi näin ollen käyttää myöhemmin.

Kun säkeistö ja kertsi on kutakuinkin muodossaan alkaa yleensä eniten hankaluuksia tuottava vaihe. Aika harvoin biisi toimii pelkästään A- ja B-osan varassa, vaan tarvitaan vielä C-osa (tai bridge tai miksi sitä nyt halutaankin kutsua). Joskus homma hoituu simppelillä pikku koukulla ja/tai soololla, mutta usein kappale ja varsinkin tarina huutaa jotakin vähän syvempää. Aika monta kelvollista raakiletta on majaillut pöytälaatikossa pitkiä aikoja C-osajumin takia.

Koko prosessin ajan sekä teksti että melodia kulkevat käsi kädessä. Esimerkiksi säkeistön melodia elää sitä mukaa kun tekstiä tulee ja myös teksti saattaa muuttua, jos melodiaan kehittyy joku uusi koukku. Hyvin harvoin teksti on kokonaan valmis ennen sävellystä. Niissäkin tapauksissa se on luultavasti aikaisemmin roskakoriin päätyneen huonon biisin hyvä teksti, jolle on halunnut antaa uuden mahdollisuuden. Sävellys taas ei ole koskaan missään olosuhteissa, kun siis puhutaan itselle tehdyistä biiseistä, valmis ennen tekstiä. Tekstit ensin vaikka pää edellä kaivoon.

Biisi on nyt raavittu kuta kuinkin ymmärrettävään muotoon. Jos se tuntuu edelleen maailman parhaalta biisiltä, voi alkaa harkita sen esittelemistä bändille. Bändi-päivityksessä puhuinkin jo vähän tästä kuviosta. Vaikka olen tehnyt lauluja jo parinkymmenen vuoden ajan, joka kerta olo on yhtä alaston, kun laulunsa bändin tyypeille tarjoilee. Maailman paras biisi voi hetkessä murentua ja valua lattialankkujen raosta rossipohjaan näkymättömiin. Siinä kohtaa ei auta muuta kuin kerätä itsetuntonsa rippeet talteen ja aloittaa koko homma alusta.

Harvoin tilanne on kuitenkaan ihan noin dramaattinen. Kyllä biisistä yleensä jotakin hyvää löytyy ja bändimylly osaa hioa klasista kristallia. Sitä paitsi on kahdessakymmenessä vuodessa sentään sen verran itsekritiikki ja -suojeluvaisto kehittynyt, että kyllä kaikkein paskimmat ideat jäävät omaan roskakoriin eivätkä edes kulkeudu bändikämpälle asti.

Jos biisi on selvinnyt siihen asti, että se otetaan mukaan keikkasettiin tai jopa julkaistaan äänitteenä, on se selvinnyt aika monen kuopan yli ja on näin ollen varmuudella hyvä kipale. Aika sitten näyttää onko se se maailman paras biisi.
Yleensä ei ole.

Lapsuuden sankareille osa 2

Ravistellaanpa vielä vähän populaarimusiikin loputonta myyttilaatikkoa. Juice-kirjaa lukiessa on alkanut koko ajan enemmän tympiä kirjoittajan tarve liittää päähenkilön tekstit suoraan elettyyn elämään, tiettyihin elämäntilanteisiin. Kun Juice laulaa eron tuskasta, sen täytyy olla kytköksissä milloin kenenkäkin tyttöysävän tai vaimon kanssa koettuun rakkauden loppumiseen. Ja kuinka raastavasti ja suoraan hän aiheesta kirjoittaakaan.

Paskat, sanon minä. Väittäisin, että niin Juice kuin kuka tahansa lauluntekijä kirjoitti/kirjoittaa oikeasti hyvin harvoin suoraan omasta elämästä. Tämä jo siitä syystä, että liian läheltä liippaavien tunteiden kuvaus kuulostaa yleensä hirvittävän kornilta. Toki omia kokemuksia tulee hyödynnettyä tekstejä tehdessä, mutta pölyn pitää antaa laskeutua ennen kuin oman elämän käännekohdista kannattaa lähteä laulussa ruotimaan. Ja kun aikaa on kulunut, pateettisten tunteiden sekaan on tullut jo vähän järkeä ja asiaa osaa katsoa leveämmällä putkella. Mukaan on sekoittunut tällöin ehkä jo muiden vastaavia kokemuksia.

Lauluntekijät ovat yleensä myös erityisen tarkkasilmäisiä ympäristönsä seuraajia. Hyvin todentuntuisen biisin voi saada vaikkapa siitä, kun näkee ohimennen tuskaisen yksinhuoltajan keräävän ostoksiaan pitkin supermarketin parkkipaikkaa. Muovipussin sangat saatana ovat pettäneet. Päähenkilö saa nimekseen Liisa, jonka elämä ei ole mennyt ihan niin kuin kioskikirjallisuudessa. Ukko lähti Janitan matkaan ja jätti velat ja muksut taakseen. Kuulija pystyy kuvittelemaan Liisan elämän ja tunteet todeksi, vaikka lauluntekijä ei oikeasti tunne ketään sen nimistä eikä edes samassa elämän tilanteessa olevaa Pirkkoa. Kuinka hyvin kuulijaa voikaan huijata, kun laittaa tekstiin minä-kertojan?

No onhan meillä toisaalta nämä Norjan bläkkissepät, jotka aikanaan elivät musiikkinsa sanomaa pikkaisen liiankin innokkaasti ja valitettavan yksyhteen. Mentaalitapaukset ovatkin erikseen. Tuosta tulee mieleen oma (pimeä) menneisyys Kuolleen etanan ajoilta. Jos silloin olisin oikeasti elänyt ja kokenut laulujeni aiheet, olisin moninkertainen murhamies ja seksuaalirikollinen pahimmasta päästä. Itsemurhaankin olisin turvautunut useita kertoja. Mutta hengissä ja vapaalla jalalla tässä edelleenkin ollaan.

Etanan aikaisista ahdistuksen purkauksistakaan on suht turha myöskään vetää liian syvällisiä analyysejä kirjoittajan pahasta olosta tai yhteis- ja ihmiskunnan mädännäisyydestä. Kerrottakoot nyt tässä, että silloin mauttomuuden rajoilla keikkuvien ja usein raikkasti rajat ylittävien tekstien perimmäinen tarkoitus oli ensisijaisesti hätkähdyttää. Vain satunnaisesti sekaan saattoi livahtaa jotain sanoman tapaista ja jopa samaistumispintaakin.

Kaikesta edellä paasaamastani huolimatta on kuitenkin arvokasta, jos teksti herättää kuulijan ajattelemaan jotain, vaikka sitten tekijän sielunmaisemaa. Se on mielestäni arvokkain asia, jonka lauluntekijä pystyy yleisölleen antamaan. Eli funtsataan ja analyseerataan tekstejä vaan niin kuin ennenkin, mutta muistetaan samalla, että hyvällä lyyrikolla on aina myös hyvä mielikuvitus. Ja joskus joku sana saattaa olla tekstissä ihan vain siksi kun se soundaa hyvältä.

Ai ai kun on kaunis ja ylpee

Matleena kun se katseissa kylpee

Lapsuuden sankareille

Sain joulupukilta lahjaksi Antti Heikkisen kirjoittaman ”Risainen elämä, Juice Leskinen 1950-2006” -elämänkertakirjan. Toistaiseksi (en ole vielä lukenut loppuun) varsin ansiokkaaksi osoittautunut teos herätti pohtimaan Juicen lisäksi yleisemminkin artistien taiteilija- ja ihmiskuvaa, henkilöpalvontaa, myyttisyyttä sekä heihin yhdistettyjä lieveilmiöitä.

En ole ikinä osannut ymmärtää kunnolla henkilöpalvontaa. Ihailen toki itsekin useiden artistien tuotantoa ja jaksan ihmetellä esimerkiksi karisman määrää, tulkintakykyä tai biisintekotaitoa. Kaiken sen takana, uskokaa tai älkää, on kuitenkin ihminen, lopulta perin samanlainen kuin kuka tahansa meistä. Luultavasti helvetin kovan treenauksen ja työn tuloksena tämä ihminen on vaan onnistunut luomaan jotain mieltämme hyväilevää, raastavaa, vaikuttavaa, koskettavaa. Se on mahtava taito, mutta mitään jumalallista siinä ei ole. Vanhan viisauden mukaan ei ole olemassa lahjattomia tai lahjakkaita vaan laiskoja tai ahkeria. Mielestäni nero-sanaa viljellään näissä yhteyksissä aivan liian heppoisin perustein.

Toinen nenässä kutittava herne on kuva herkästä taiteilijasta, joka herkkyytensä vuoksi sortuu niin kovin helposti päihteisiin ja saa käyttäytyä kuin moukka muita kohtaan, kun elämä on vaan niin haurasta. Paskat, ei artisti sen helpommin viinan virtaan huku kuin kukaan muukaan. Lähempänä totuutta lienee se, että tien päällä on vaan niin paljon luppooaikaa, joka paikassa tarjoilua ja ympärillä yleensä päihdemyönteinen työyhteisö. Eikä edellä mainitut seikatkaan ole syy rappeuteen. Jos ihminen on altis alkoholismille, ihmisestä tulee alkoholisti, kun viinaa juo, yhtä hyvin niin taiteilijasta kuin Siwan kassasta.

Taiteilijuus sinällään ei myöskään oikeuta kohtelemaan toisia ihmisiä paskamaisesti, eikä sitä mielestäni pidä sietää vain siksi, että toinen vaan nyt on niin herkässä luovuuden tilassa. Ymmärrän toki tilanteen, kun suosikkiartistilleen vittuilemaan tullut känniääliö ei saakaan kaveriselfietä palvontansa kohteen kanssa, vaan tylyn ”painu vittuun” -kommentin. Kusipään mainehan siitä seuraa. Mutta jos artisti alkaa kohtelemaan vaikkapa bändikavereitaan tai tekniikan henkilökuntaa samalla tyylillä, kusipään maine on ansaittu.

Kolmas varsinkin rock-maailmaan yhdistetty näppyjä aiheuttava ilmiö on happotaiteilijuus. Yleisesti ihannoidaan kovalla vauhdilla eläviä ties minkä aineen vaikutuksen alla tajunnan tuolla puolen leijuvien teosten tekijöitä. Sanotaan, että niissä täytyy olla jotain henkistä ja tietoisuutta avartavaa ja kuulee selvästi, että tätä ei ole selvänä tehty, mahtavaa. Ikävää tuottaa pettymys, mutta väittäisin, että yhtäkään biisiä tai levyä ei ole saatu valmiiksi päihteiden avulla. Musiikin teko on kuitenkin pohjimmiltaan sen verran matematiikkaa, että jossakin vaiheessa prosessia ainakin jonkun tekoon osallistuvista on pystyttävä ajattelemaan selkeästi.

Pikemminkin voisi ajatella niin päin, että kuinkahan paljon hyvää matskua kyseinen tekijä olisikaan saanut aikaan selvästä päästä. Päihteet eivät koskaan edistä luomistyötä ja artistit, jotka niin väittävät, ovat jo aika pitkällä narkki/alkoholiongelmansa kanssa. Tekosyitä kun juomiseen löytyy aina ja luovuuden herättely lienee musapiireissä niistä yleisimpiä.

Vaikka yritänkin romuttaa artistien myyttistä kuvaa yli-ihmisinä tai jopa jumalolentoina, tarkoitukseni ei ole romuttaa musiikista nauttimisen ihanuutta ja itse musiikin mystisiä ominaisuuksia. Kyllähän musiikista saa voimaa ja joku teos voi saada tietyssä elämäntilanteessa elämää suuremman merkityksen. Sitä ajatusta en halua keneltäkään pois viedä. Ja minun puolesta saat pitää edelleen Jim Morrisonia jumalana ja liskokuninkaana.


Mutta kyllä se oli oikeasti vain säälittävä narkkari...