Maa on voimaa osa3: Kaiho Hetkenlaulaja - Ihmisyyden lähteillä

Kaiho on taiteilija, Kaiho on viihdyttäjä, Kaiho on hullu. Kaiho on jotain, mitä on mahdotonta selittää näkemättä miestä esiintymässä ja hankalaa se on senkin jälkeen. Kaiho tekee kaiken niin omaperäisellä otteella, että siitä on normikulkijan vaikea saada kiinni. Juuri siksi hän on samalla äärimmäisen kiinnostava.

Se että Kaiho alias Kai Hokkanen soittaa ehkä tänäkin yönä kadunkulmassa hetkenlaulujaan, ei ole mikään itsestäänselvyys. Nuorena poikana ykkösjuttuna bänditouhujen rinnalla eli pitkään urheilu ja suunnitelmissa oli armeijaan mennessä ammattisotilaan pesti. Kulttuurialan onneksi tai murheeksi nuorukainen kuitenkin hajotti polvensa inttiaikana ja näin ollen sekä sotilas- että urheilu-ura saivat tehdä tilaa musiikille.

Pitkä tie milleniumina loppuneen armeijan jälkeenkin oli kuljettavana ennen kuin vuonna 2008 Kaiho nähtiin ensimmäistä kertaa kadulla kitaran kanssa. Noihin vuosiin mahtuu mm. mediaviestinnän ja musiikkiterapian opiskelua sekä ensimmäisen suomenkielisen metalliradioaseman Pommiradion päätoimittajuutta.

Pommiradiosta Hokkasella jäi päälle alter-ego nimeltä Pommikaitsu, jonka tunnukseksi nousi mustasankaiset kekkoslasit. Miehen omien sanojen mukaan Pommikaitsu oli ”itsevarmin mies, jonka olen koskaan tavannut, samalla myös alkoholisti ja kovapäinen metallimies, etten sanoisi kuningas omassa lajissaan.” ”Pommiradion loppuessa tuo sekava yli-minä piti saada minusta irti. Siinä meni useampi vuosi, että sain riisuttua nuo mustat lasit”, Hokkanen kertoo.

Viimeisimmän sysäyksen katusoittouraan antoi kukapa muukaan kuin oma puoliso. ”Kesällä 2008 emäntä mainitsi, että hän ei jaksa kuunnella mun kitaransoittoa koko aikaa. Ehdotti, että lähdes kadulle kun sulla ei kauheesti tota rahaakaan ole”, Kai muistelee. Bussissa kitara kourassa matkalla Hämeenkadulle mies mietti kuumeisesti mitä ihmisille soittaisi, kun coverosasto oli päässyt pahasti ruostumaan. Vaihtoehdoksi jäi oikeastaan ottaa kitaralla sointukierto A-E-F-E ja alkaa laulaa siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja kas, Kaiho Hetkenlaulaja oli päästänyt ilmoille ensimmäiset vastasyntyneen parkaisunsa.

”Pommikaitsu on kuollut, minä olen Kaiho”

Ymmärtääkseen Kaihon artistikuvaa, pelkkä laulaja-lauluntekijäajattelulla siitä ei saa kokonaista, vaan tajuntaa pitää laajentaa myös musiikin ulkopuolelle. Tajunnan laajennukseen on tietenkin olemassa omat luonnonlääkkeensä, jotka eittämättä auttaisivat Kaihon ymmärtämisessä, mutta yritetään tällä kertaa selviytyä ilman niitä. Kun mies luettelee esikuvikseen ehkäpä itsestään selvien Reino Helismaan, Juice Leskisen ja Tom Waitsin lisäksi mm. Aristoteleen, Sigmund Freudin ja Andy Warholin, päästään jo vähän lähemmäksi totuutta.

Musiikillisesti Kaiho tekee hyvinkin simppeliä akustisilla instrumenteilla totutettua ”Lähiö-Folkkia Köyhien Paratiisista”, kuten mies itse asian ilmaisee. Melodiat ja rytmitys ovat helposti lähestyttävää peruspoljentoa ajatuksella: ”Ihmiset pitää saada tanssimaan jo intron aikana. Sit tulee sanat.”

Ja juuri sanoissa piilee se tärkein Kaiholaisvoima. Hetkenlaulajan terävä pää ja terävämpi kieli tekevät satunnaisista kulkijoista ja kuulijoista laulun aiheita. ”Hetkenlaulun yksi muoto on ihmisyyteen/henkilökohtaisuuksiin pureutuminen”, Hokkanen kertoo ja lisää: ”Laajan ihmistuntemuksen kautta osaan vetää isot linjat ihmisen sisimmässä ja sanoa arat asiat ääneen, pelkästään hetken silmiin katsomalla.”

Kyseisen lahjan takia tai paremminkin röyhkeydestä käyttää lahjaa Kaihoa on usein tituleerattu vittuilutaiteilijaksi. Vittuilutarkoituksen mies kuitenkin kieltää jyrkästi: ”Joistakin vaan tuntuu siltä, että laulu koskettaa liian syvältä, jolloin tulee pienimuotoinen ahdistuneisuuden tunne”, ja jatkaa: ”Totuus on se mikä eniten satuttaa meitä kaikkia.” Toisaalta Hokkanen tunnustaa: ”Vaikka väität tekeväsi laulun tuntemattomasta tyypistä, teet aina laulun itsestäsi!”

Kaiho on kuitenkin muutakin kuin Hetkenlaulaja-sukunimellä kadunkulmassa ihmisiä kiusaava heittiö. ”Kaiho on anarkisti, joka kirjoittaa kirjaa ja tietenkin laulaa asioista mitä ympärillä näkee. Kaiho soittaa myös mitä tahansa soitinta ja laulaa suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Sama mies soittaa myös läskibassoa punk-bändi Kille Kuulerissa ja sovittaa melodioita räppäreiden taustanauhoihin”, Hokkanen luonnehtii taiteilijapersoonaansa: ”Yleisesti ottaen minä olen Kaiho silloin kun mulla on punaiset silmälasit (selkeä ero siis Pommikaitsun mustiin, toim.huom.) päässä tai joku soitin mukana.”

Kadun sitä hetkeä

Jos on Kaihon artistikuva vähintäänkin epätavallinen, samaa voidaan sanoa miehen julkaisutyylistä. Hokkanen on luonut jo useammankin ainakin kotomaassamme ennen näkemättömän tavan tuoda julki taidettaan.

”Vuodesta 2009 olen julkaissut uniikkia levypainosta, joka tarkoittaa, että jokainen fyysinen levy on yksilö”, Kaiho valottaa. Yksilöt poikkeavat toisistaan biiseillä, niiden versioilla ja järjestyksellä. Myös kansitaide, paketointi, ulkoasu ja oheismateriaali muuttuvat jokaisen levyn kohdalla. Näitä käsityöläishelmiä mies on ehtinyt myymään jo n. 3000kpl. Sama kuvio toistuu tietenkin myös eri suoratoistopalveluihin ladatuissa biiseissä.

Vuonna 2011 Kaiho teki tunnetun historian ensimmäisen uutislaulun Pirkkalainen-lehden verkkosivuille. Myöhemmin lauluja on julkaistu lukuisissa muissakin lehdissä ja medioissa. Sittemmin muut mediat ja tekijät ovat seuranneet/matkineet tienraivaajaa tuoden julki omia uutislaulujaan.

Jotakin historiallista Kaiho lienee tehnyt myös viime vuonna julkaistulla Kadun sitä hetkeä -äänitteellä. Se on tiettävästi maailman ensimmäinen kadulla äänitetty live-levy. Levyä saa artistin itsensä lisäksi mm. Levykauppa X:stä, Swamp Musicista ja Fazer-musiikista. Tulevaisuus näyttää löytyykö tälle konseptille jatkajia.

”Musiikki on Jumala”

Kaihosta voi olla ja ollaankin hyvin monenkirjavaa mieltä (mikä muuten on yleensä onnistuneen taiteilijan merkki), mutta laiskuudesta ja (hullujen) ideoiden puutteesta herraa ei ainakaan voi syyttää. Tarkkaa kirjaa hän ei ole keikoistaan pitänyt, mutta arvelee vähän laskutavasta riippuen niitä kertyneen n. 2000 rykäisyä. Keikkapäiviä vuodessa kertyy n. 80-120.

Tällä hetkellä Kaiho kiertää maata Kadun sitä hetkeä –teemalla soittaen joka kaupungissa niin kadulla kuin jossakin paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Samaan aikaan hän on kirjoittanut kirjaa aiheenaan katusoitto. Tätä rustatessa käsikirjoitus on jo matkannut kustantajien työpöydille.

Paljon on Kai Hokkanen Kaihona jo merta käynyt, mutta paljon on vielä asumattomia saaria löydettävänä. Kysyttäessä tulevaisuuden suunnitelmista, mies listaa: ”Yksi ajatus on moinen, jossa hetkenlaulaja tekee matkailuohjelmaa ja lauluja maailman ääristä. Toinen kaunis moinen olisi, jos kulttuuriapurahan sais hetken ylläpitämiseen, kolmantena olisi kultalevy ja neljäntenä oma bändi.”

Mutta kuten sanoin hulluista ideoista, haaveet eivät jää noin maallisiksi: ”Kaikista parasta olisi saada tehdä laulu, jolla oikeasti olisi merkitystä, esim. syttyy sota tai tulee rauha ja moiseen on syypää minun tekemä laulu.” Ja etteivät vain unelmien siivet pääsisi koskettamaan maata, Kaiho lisää pokkana: ”Kaukainen ajatus on perustaa oma uskonto, jossa Musiikki on Jumala. Tuo ajatus kehittyy vielä, mutta suunta on oikea.”

Kuten jo ingressissä totesin, Kaihoa on mahdotonta selittää näin sanallisesti. Vähän osviittaa saa Kadun sitä hetkeä –levyä kuuntelemalla, mutta parhaiten jyvälle pääsee pysähtymällä kadunkulmaan, kun huomaa perimetrisen punasankaisen punkkarin näköisen tyypin laulavan. Pitää kuitenkin olla valmis siihen, että voi päätyä laulun aiheeksi.

kaihotuotanto.com/moro

facebook

Maa on voimaa osa2: Apocalypse Cult - Lopunajan julistajat

Ei muuten naurata yhtään, kun alavutelainen Apocalypse Cult jylisee kuulokkeista aivoihin laittaen jokaisen mielipahahormonin virtaamaan vuolaasti. En olekaan näin synkkää jynkytystä kuunnellut sitten Spiritus Mortiksen viimeisimmän levyn. Olen vaikuttunut.

Apocalypse Cultin startti on ollut varsin monivaiheinen. Ensimmäiset treenit bändi soitti vuoden 2011-12 aikoihin, mutta jo ennen sitä isähahmo Juha Wuorinen oli hautonut ideaa hyvän tovin. Aluksi Wuorisen lisäksi ainoana pysyvänä jäsenenä toimi alavuslähtöinen jyväskyläläinen black metal- ja rautalankaspesialisti Jerry Kumpunen. Loppumiehitys oli vielä tuolloin melko satunnaista.

Pian projekti jäikin taustalle erinäisten privaattielämän pyörteitten seurauksena ja Wuorinen keskittyi murahtelemaan Obey-bändissään. Ajatus kyti kuitenkin takaraivossa koko ajan ja materiaalia syntyi hiljakseen kotistudiossa. Samalla Wuorinen etsi ympärilleen samanhenkistä intohimoista doomseurakuntaa.

Vuonna 2013 tuli sitten aika Apocalypse Cultin uudestisyntymän. Kitaristilaulaja Juha Wuorisen ja kitaristi Jerry Kumpusen jatkeeksi bändiin värvättiin rumpaliksi deathmeteliä Anoxian riveissä laulava monilahjakkuus Joni Puntala. Bassotaiteilijan paikan otti haltuun palavaa doomsydäntä Wuorisen tapaan kantava Janne Ala-Louvesniemi.

Itse olen sen verran vanhan koulukunnan miehiä, että omassa nuoruudessani musiikin genrejä oli oikeastaan vain hevi, poppi ja iskelmä. Tänä päivänä pelkästään metallin alalajeja ja niiden alalajeja on niin armoton määrä, että en edes yritä enää ottaa kaikista selvää. Juha Wuorinen asettelee kysyttäessä Apocalypse Cultin suurinpiirtein stoner doom -kategoriaan. Vaikutteita on imetty niin Black Sabbathilta (tietenkin, eiköhän kaikki metallistit ole), St. Vitukselta, Reverend Bizzarrelta kuin paikalliselta ylpeydeltä ja suomidoomin edelläkävijältä Spiritus Mortikselta.

Bändin tähänastisena biisinikkarina ja isä auringonlaskuna on toiminut Wuorinen. Sovitusosastolla toki joka jannulla on ollut oman tonttinsa hoidossa suht vapaat kädet. Jatkossa tarkoitus olisi jakaa vastuuta enemmän myös sävellyspuolella koko jäsenistön kesken. Diktatuurista demokratiaan siis, vai onko se demokratiaa, jos kaikki ovat saman doompuolueen jäseniä?

Sain kuunteluun tulevalta vielä masteroimattomalta Apocalyptikkojen ensimmäiseltä julkaisulta muutaman raidan. Kuuntelukokemus oli tyrmäävä. Täytyy todeta, että Apocalypse Cult ei ole ainakaan mitään helposti ohitettavaa hissimusiikkia, jos hissi ei sitten satu olemaan juuri se, joka laskeutuu suoraan helvetin tuleen.

Pörisevät, kirskuvat, ulisevat kitarat toistavat yksinkertaisia junnaavia riffejä. Basso murisee niin pohjamutaisella soundilla, että eri nuotteja on lähes mahdoton erottaa. Rummut lätisevät harvakseltaan kuin vain muistuttaakseen aika ajoin olemassaolostaan. Kaiken tuon päällä riipii epävireinen laulu. Periaattessa keitoksen pitäisi noilla aineksilla maistua oksennukselta, mutta eipä maistukaan tai sitten minä pidän oksennuksen mausta.

Perimmäinen syy diggailuuni lienee se, että biisit vaan yksinkertaisesti toimii. Yllätin itseni päivänä eräänä koiraa lenkittäessä hyräilemästä Join the Endin pääriffiä. Jonkinlaista korvamatoisuuttakin biiseistä kaiken pörinän alta siis löytyy. Toinen syy onkin juuri tuo pörinä ja harkitun raaka soundimaailma, jota kuulee nykyisessä puhkituotetussa musiikissa harmittavan vähän. Kolmas allekirjoittaneen puolelleen voittanut seikka on juuri oikealla tavalla epävireiset lauluraidat. Ne viimeistelevät tuotoksesta erittäin häiriintyneen mehukkaan taideteoksen.

Jotakin negatiivista sanoakseni ja aavistuksen punkkiin kallellaan olevana populaarimusiikin kuluttajana, olen sitä mieltä, että jos biisi kestää yli kolme minuuttia, siinä on jotakin turhaa. Joitakin pysähtyneisyyden hetkiä on Apocalypse Cultinkin biiseissä ja itse olisin tuottajana tiivistänyt ilmaisua. Mutta viipyilevästä otteesta huolimatta jännite säilyy melko hyvin ainakin näissä kuulluissa kipaleissa alusta loppuun. Ja tokihan tietty tunnelmalla herkuttelu kuuluu tähän genreen olennaisesti.

Jahka ensimmäinen lätty saadaan julkaisuvalmiiksi Lopunajan Lahkolaisten on tarkoitus nousta katakombistaan ihmisten ilmoille ja keikoille. Sen suurempia maailmanvalloitussuunnitelmia ei bändillä Juha Wuorisen mukaan ole, vaan homma jatketaan rakkaudesta musiikkiin. Ja juuri tuo rakkaus musiikkiin loistaa kaikessa Apocalypsen tekemisessä. Kaikki muu on toissijaista.

Mies tiivistääkin motiivinsa hienosti: ”Maailma on niin paskassa jamassa, että sitä ei varmaan kannata edes koittaa valloittaa. Raha ja maine on katoavaista eikä naistenkaan kanssa oikein tunnu pärjäävän. Kai se eteenpäin ajava voima on vain sitten se vahvasti pörisevä C-molli ja sisuskaluja kouriva basson möyrinä.”

Facebook
Youtube

Maa on voimaa osa1: Rats - Rottapoikien ylösnousu

Jos luulit, että grunge kuoli Kurt Cobainin kohtalokkaan liipasinsormen koukistuksen myötä, olit väärässä. Tai ainakin se pitäisi käydä sanomassa alavutelaiselle Ratsille. Sen verran tyylikästä ja tyylipuhdasta Seattle-meininkiä poijat luukuttavat.

Rats syntyi sekä nimenä että bändinä Heikki Jupon (Corolla Superstars ja Nancy's Bootleg) ja Eero Savelan (mm. Nume ja Nitroforce 9) demottaman Rise of the Rats -biisin ympärille vuonna 2012. Mukaan houkuteltiin Lust I Seekistä, Dying Sunista sekä lukuisista muista kokoonpanoista tutut kitarantekijänä ja kitaransoiton tekijämiehenä tunnettu Kalle Suohonen ja sekä mustan huumorin että metallin erikoismies Tomi Valkealahti rumpujen taakse. Juppo ryhtyi opettelemaan basson soittoa Savelan hoitaessa itseoikeutetusti laulajan tonttia.

Idea grungebändistä oli kypsynyt Ratsin moottorin Jupon tukan alla jo useita vuosia. Oikeastaan siemenet taidettiin kylvää jo 90-luvulla eletyn nuoruuden vuosina. Tuona vuosikymmenenä kun vaihtoehtoina oli joko Haddaway tai Nirvana, niin valinta lienee ollut vähääkään musiikista piittaavalle helppo. Corolla Superstarin HC-punkin rinnalle piti myös saada jotain muuta ja uutta soitettavaa.

Ratsbiisit syntyvät yleensä Jupon ja Suhosen ideoista. Lyriikat ja laulumelodiat hoitaa Savela. Biisejä on syntynytkin bändin nuorekkaasta iästä huolimatta jo kahden julkaistun ja yhden työstön alla olevan EP:n verran. Alun kapean grungekaistan ympäriltä on pikkuhiljaa koetettu hakea muitakin sävyjä tai oikeastaan annettu lupa biisin kirjoittaa itse itsensä ajatuksella: siitä tulee sitten sellainen kun on tullakseen piittaamatta genren aidoista.

Vaikka Rats onkin pyristellyt grunge-leimasta irti, kuuluu toistaiseksi viimeisellä vuonna 2014 julkaistulla D.D.R -EP:llä alkuperäisidea vielä ja jopa selkeämmin kuin vuotta aikaisemmin julkaistulla Rise of the Rats -lätyllä. Riffittelyssä tuoksuu tämän tästä vahva Alice in Chains -aromi ja mausteena ripaus Soundgardeniakin. Laulutyyliin ja -melodioihin on tarttunut aimo annos Eddie Vedderismiä. Kaikki tämä on kuitenkin pelkästään positiivista. Suomessa tai maailmallakaan ei moista yhdistelmää tänä päivänä liikaa kuule.

Ratsin biiseistä jää silti vähän sellainen maku, että bändi ei ole ihan vielä maalissa. Iso harppaus on tultu Rise of the Ratsista D.D.R:ään mm. selkeästi melodisempien laulujen ja jotenkin rennomman soitannan muodossa. Allekirjoittanut kuitenkin kaipaisi tiukempia sovituksia ja vähän lisää koukkua melodioihin, rytmityksiin tai riffeihin. Ja kyllä se totaalinen kuningasbiisikin toistaiseksi puuttuu.

Odotankin näillä näkymin kesällä 2015 pelkästään digitaalisesti julkaistavaa tuotosta mielenkiinnolla, Juppo kun lupaa edellisiä harkitumpaa tuotantoa ja mm. lauluun aiotaan satsata entistä enemmän. Suunnitteilla on myös musiikkivideo, jonka toteutuksesta vastaa monissa tv-tuotannoissa kylvetetty Erkki Suokonautio.

Toistaiseksi säästeliäästi keikkailleella ja biisitekoon satsanneella Ratsilla on siis hyvä pöhinä päällä. Usko omaan näkemykseen on kovaa luokkaa. Eteenpäin mennään asenteella: Asiat tehdään niin hyvin kuin osataan ja katsotaan mihin se riittää. Maailma, oletko valmis rottapoikien ylösnousuun?


Linkkejä:

Rats facebook
Rats biisejä

Maa on voimaa

Viime Neiti Rubinstein -keikalla yleisö oli innoissaan ja jopa vähän hämillään, kun soitimmekin setillisen omia ihan itse tehtyjä biisejä, mikä puolestaan sai allekirjoittaneen paljonkin hämilleen. Biisin teko kun on meikäläiselle ollut aina itsestäänselvyys ja kaikissa bändeissä, joissa olen ollut mukana, on aina tehty itse omat kipaleet.

Kaikki tuo hämillisyys sai miettimään, että onko omaa musiikkia tekevät kokoonpanot oikeasti katoavaa perinnettä? Onko bile- ja coverbändit, trubaduurit sekä pahuuden ilmentymä karaoke imeneet originelleilta uutta luovilta artisteilta loputkin mehut ja yksinkertaisesti esiintymispaikat baarien nurkista?

Olen myös aikaa sitten, niin aktiivisesti kun olen musiikkia koko ajan tehnytkin, tipahtanut niin sanotusti skenen kyytistä. En tiedä yhtään mitä edes oman kotiseudun bändimaailmassa tapahtuu. Onko bändimaailmaa enää edes olemassa? Esiintymismahdollisuudet ovat ainakin koko ajan vähentyneet ja jos joskus joku elävän musiikin tapahtuma järjestetään, sinne ei tahdo saada yleisöä. Kiinnostaako ketään enää edes yrittää?

Nämä seikat tulvauttivat mieleeni idean: Mitäpä jos lähtisin kartoittamaan tilannetta. Voisin samalla tuoda omalla vaatimattomalla arsenaalillani ihmisten tietoisuuteen näitä sitkeitä oman tien kulkijoita, jotka uskovat tekemiseensä vaikka kukaan muu ei uskoisi, niitä jotka jaksavat hakata päätä seinään rakastamansa asian puolesta.

Maa on voimaa –juttusarja tulee siis esittelemään pinnan alla porisevia lupauksia kehäkolmosen ulkopuolelta. Koetan aluksi haravoida nämä kotiseutuni nurkat, mutta jos homma saa tuulta alleen, saatan hyvinkin levittäytyä laajemmaltikin. Jutut julkaistaan (ainakin nyt alkuun) tässä blogissa.

Jos sinulla on tai tiedät jonkun, jolla on bändi, joka tekee jotain sellaista mitä kukaan muu ei tee, ilmoittelehan tai ilmianna vaikkapa sähköpostiini: jussi.ahokas@gmail.com. Genrerajoituksia ei ole. Ainut kriteeri on se, että bändi tai artisti tekee itse omat biisinsä ja että hommassa on ns. hyvä pöhinä. Löytyykö sellaisia? Onko maassa voimaa?

Reisjärvi On My Mind

Pitkästä, PITKÄSTÄ aikaa keikalla. Kohteena legendaarinen hyvien ihmisten kylä Reisjärvi. Tällä kertaa tilaisuus oli tosin yksityisluonteinen, joten yleisön määrä oli rajoittunut valikoituihin kutsuvieraisiin.

Mutta vaikka paikka oli pieni ja yleisöä pari kourallista, meininki oli sitäkin riehakkaampi. Porukka lähti heti ekasta biisistä messiin ja pysyi siellä viimeiseen encoreen asti. Paljon mielekkäämpää on soittaa muutamalle innokkaalle kuin välinpitämättömälle salilliselle.

Kun kokoontumisen syynä oli kolmen alkoholiorientoituneen tyypin nelikymppiset, ei juovuttavien aineiden määrässä säästelty. Soittajillekin siis soppaa oli tarjolla vähintään tarpeeksi, tai oikeastaan puolet liikaa. Kova työ oli pysyä soittokunnossa vetoon asti. Aika lailla rimaa hipoen mentiinkin. Rumpali Jokke tosin väitti juoneen yhden liikaa, mikä saattoi olla hyväkin asia. Temmot nimittäin pysyivät enimmäkseen kohtuudessa eikä perinteistä keikkakaahausta juuri ilmennyt. Pitänee jatkossakin juottaa kaveri rauhalliseksi.

Soitto kulki siis olosuhteisiin nähden ja toisaalta niiden vuoksi oikein makiasti. Suhteellisen itsetuntoa hivelevää kommenttia tuli keikan jälkeen vallankin meikäläisen kitaroinnista, mikä hämmentää aina. Itse kun pidän omaa soittoa korkeintaan keskinkertaisena pyristelynä. Mutta jos verrataan mm. Stevie Ray Vaughaniin ja Jukka Ormaan, ei voi ihan väärällä tiellä olla. Tosin tässäkin kohtaa on hyvä muistaa tilaisuuden promillepitoisuus.

Keikan jälkeen alkoikin sitten alamäki, jonka vaikutuksia poden vieläkin tätä kirjoittaessa kakkospäivän kankkusissa. Muistikuvat loppuillan tapahtumista ovat hieman hataria eikä niitä taida olla tarpeen tässä muistellakaan.

Hauskaa kuitenkin oli ja hauskaa oli soittaa yleisölle, vieläpä sellaiselle, joka aidosti diggaili Neiti Rubinstein -meininkiä. Vielä näköjään löytyy ihmisiä, jotka arvostavat sitä, että bändillä on omat biisit ja oma tyyli. Joskus tässä cover- ja iskelmämaassa meinaa moiseen usko loppua.

Mistä sikiääkään tämä jano

järjen nielevä mielen suo

miestä tempova metrinen halko

joka lopettaa vain kun juon