Luuletko että kitaraa soittamalla voi parantaa maailmaa?

Palataanpa taas lähemmäksi pääotsikon aihetta. ”Levyä pitääkin aina tehdä sillä tavalla kuin maailman olemassaolon jatkuminen riippuisi sen onnistumisesta”, sanoo A.W.Yrjänä Iltalehden verkkosivujen haastattelussa. Tämä herätti allekirjoittaneenkin miettimään millä motiiveilla tuota musiikkia tulee väsättyä.

Olen sanonut aina, että jokainen uusi biisi pitää tuntua tekohetkellä tai viimeistään juuri valmistuttua maailman parhaalta tai sitä ei kannata tehdä ollenkaan. Jos jo tekovaiheessa on sellainen olo, että ”tää nyt on vaan tämmönen levyn tai settilistan täytebiisi”, varmuudella se tulee juuri sellainen olemaankin eikä elinkaareltaan varmasti kovin pitkä.

Juuri tällä hetkellä taas ajankohtainen Euroviisuhuuma on varsinainen antiesimerkki tästä ajattelutavasta. Kyseisessä ”laulukilpailussa” kun kuulee valitettavan harvoin ihan rehellisen hyvää biisiä, sellaista joka kestäisi pelkkää kuuntelua, sellaista joka kestäisi riisua kaikki se turboahdettu poliittisihmisoikeustasa-arvomaailmanparannuspaljaspintaräjähdysvaloshow. Ehkäpä juuri siksi Pertti Kurikan nimipäivät kuulostaa tuossa joukossa niin raikkaalta ja jotenkin puhtaalta. (Tätä kirjoittaessa UMK:n voittaja ei ole vielä selvillä.)

Toki viisuihin täytyy suhtautuakin hyvin eri lailla kuin esimerkiksi Queenin stadionkonserttiin. Showelementit ovat siinäkin vähintään yhtä isossa roolissa, mutta kaiken pohjana on silti ehdottoman hyvä musiikki, jonka päälle show on rakennettu. Viisuissa taas shown sekaan on istutettu hajanainen rypäs etäisesti musiikkia muistuttavia numeroita. Ja lopuksi jännitetään mikä teema tänä vuonna yhdistää Eurooppaa.

Ehkäpä homma menee musiikillisesti pieleen jo siinä vaiheessa, kun päätetään tehdä biisi Euroviisuihin. Sama sairaus taitaa toistua minkä tahansa ns. tilaustyön kanssa. On toki onneksi olemassa liuta virkistäviä poikkeuksia, mutta väittäisin että itse biisistä katoaa heti kättelyssä jotain, jos sitä tehdään tietoisesti jollekin tietylle artistille tai tiettyä tapahtumaa varten, tiettyihin raameihin.

Samaan kuvioon liittynee kerta toisensa jälkeen onnahtaneet Idols- ja Voice of Finland –voittajien ensilevytykset. Valtava mediahuomio ja hypetys onnistutaan lahjakkaasti upottamaan suohon korkeintaan keskinkertaisia keskipullabiisejä sisältävällä levyllä. Ymmärrän toki, että levy yritetään yleensä puskea ulos mahdollisimman pian kisan päätyttyä. Näin ajatellaan saatavan kaikki hyöty irti TV-näkyvyydestä. Ettei ihmiset vaan ehdi unohtamaan. Onkohan niin, että suurin osa biiseistä on valmiina jo ennen voittajan ratkeamista? Niin samanlaiselta levytykset kuulostavat riippumatta artistista.

Kuinkahan kovaa menisi metsään, jos joskus tehtäisiin kisavoittajan debyyttilevy puhtaasti artistin itsensä eikä formaatin näköiseksi? Miksi joka kerta pitää lyödä päätä seinään todetakseen, että ei se nyt taaskaan lähtenyt lentoon tämänkään voittajan ura? Miksi ei voisi ottaa mallia edes heikommille sijoille jääneiden useinkin paremmin menestyneistä debytoinneista? Miksi sen levyn pitää aina olla iskelmää?

Tässä olisikin ilmainen neuvo kuolinkamppailua käyvälle levyteollisuudelle: Kokeilkaapa lanseerata joskus jotakin omaperäistä, yllättävää ja aidosti musiikin ehdoilla tuotettua materiaalia. Saatatte yllättyä itsekin. Usein ne kaikista suurimmat hitit kun tulevat enemmän tai vähemmän vahingossa. Epäaitous ja liian tarkkaan viilattu markkinointistrategia loistaa aina kilometrien päähän. joskus sen voi jopa haistaa.

”Levyä pitääkin aina tehdä sillä tavalla kuin maailman olemassaolon jatkuminen riippuisi sen onnistumisesta”

Usko potenssiin kaksi

Löytyyhän meiltä fundamentalismia ihan omasta takaakin. Enkä tarkoita nyt radikalisoituvia mamuja, vaan ihan kotoperäisiä kristinuskoon tai sen laitamille perustuvia lahkoja.

Näitä kaikkia yhdistää yleensä hyvin suljettu ja tiivis yhteisö, joiden toiminnasta suuri yleisö ei tiedä käytännössä mitään. Tämän lisäksi kunkin yhteisön oma maailman- ja uskonkäsitys on ainut oikea. Muut ovat väärässä. Epäilyksille tai kritiikille ei ole sijaa lahkon sisällä.

Miksi nämä yhteisöt ovat sitten niin suljettuja? Tällaisilla maallistuneen evankelisluterilaisen laseilla maailmaa katsovana ensimmäisenä tulee mieleen, että siellä salaillaan jotain, että kaikki sen toiminta ei kestä päivän valoa. Ja tippuuhan noista piireistä tasaisin väliajoin hyytäviä paljastuksia pedofilian, insestin ja sukurutsan ym. vähemmän raamatun oppien mukaisen toiminnan harjoittamisesta.

Mutta etten syyllistyisi yleistämiseen, korostan, että ihan varmasti suurin osa lahkojen edustajista elää niin sanotusti herran nuhteessa ihan tavallista elämää. Suurin ongelma lienee se, että yhteisön sisällä muutamien yleensä vaikutusvaltaisten henkilöiden tekemiä hirmutekoja piilotellaan ja hyssytellään ja paljastumista pyritään viimeiseen asti välttämään. Tässä suhteessa se tavallinenkin jäsen syyllistyy rikoksen avunantoon ja on näin ollen osaltaan syyllinen.

Tähän liittyy yksi eniten ihmisten käyttäytymisessä vihaamani piirre: kaksinaamaisuus. Rippikouluajoilta muistan sellaisen raamatun termin kuin ”ulkokultaisuus”. Se tarkoittanee esimerkiksi sitä, että päivisin esiinnytään sädekehä vahattuna oppien mukaan levittäen sanaa ja tehden hyviä tekoja lähimmäiselle, mutta illalla, kun aurinko ja valot sammuvat ja Jumala ei näe, hiivitäänkin salaa tyttären huoneeseen. Jos kakku on leivottu ulosteesta, ja vaikka se koristellaan kauniisti kermavaahdolla sekä nonparelleilla, maistuu se silti suurimmalta osin ulosteelta.

Jos ei mentäisi edes ihan edellisen kuvauksen kaltaisiin raakuuksiin ja yksiselitteisiin rikoksiin, löytyy lahkojen opeista ja tavoista paljon muutakin epäilyttäviä piirteitä. Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi tästä: Lääkäri kehottaa lestadiolaismiestä pidättäytymään vaimonsa raskaaksi saattamisesta. Tämän terveys kun ei kestäisi enää yhtään enempää. Miehen vastaus: ”No, kyllä Jumala antaa sitten uuden vaimon.”

Omaa lukuaan epäilyttävien tapojen kirjaan kirjoittaa esimerkiksi Tapani Koivuniemen liike painoindeksivaatimuksineen ja pitkine suudelmineen, Nokia-missio ”ihmeparantumisineen” ja vaikkapa Jehovan todistajat Suomen lain sujuvasti ohittavine oikeuskomiteoineen. Vastaavia outouksia löytyy varmasti joka uskonyhteisöstä.

Tässä kohtaa haluan painottaa sitä, että en ole tuomitsemassa lahkoihin liittyneitä ja niiden oppeihin täydestä sydämestään uskovia ihmisiä. Jokainen saa muodostaa itselleen sellaisen maailman tarkastelutavan kuin haluaa. Kysyisin kuitenkin, että saako vaikkapa lestadiolaisperheeseen syntynyt lapsi aidosti valita? Tai onko esimerkiksi itsetuhon partaalla keikkuvan alkoholistin auttamisessa kyse aidosta auttamisen halusta vai aivopesusta? Ja syrjäyttääkö yhteisön lait aina yhteiskunnan lait sekä ihmisen sisäänrakennetun moraalikäsityksen?

Usko

Sohaistaanpa muurahaispesää ja puhutaan vähän uskonnoista. Asiahan ei sinällään millään tavalla liity tämän blogin pääotsakkeen alle. Tai toisaalta mihinkä se ei liittyisi? Jollain tavalla uskonto vaikuttaa meidän kaikkien, siis myös muusikkorenttujen, elämään.

Jokainen on varmasti joutunut seuraamaan Al-Qaidan, Isisin, Boko Haramin ym. aikaansaannoksia uutisista niin omissa maissaan kuin viime päivinä myös täällä Euroopassa. Täällä yltäkylläisyyden keskellä on vaikea ymmärtää sitä epäinhimillisyyden määrää, mitä nämä ryhmittymät toiminnallaan osoittavat. Ja se kaikki tapahtuu islamin nimissä kristinuskoa vastaan.

Mistä tuollainen viha sitten kumpuaa? En ole historoitsija enkä uskontotieteilijä, mutta luulisin, että kaikki on saanut alkunsa jo ristiretkien ajalta ellei jo aiemmin. Takana on siis jopa tuhansien vuosien kauna ylimielistä länttä vastaan. Eivät tainneet nimittäin ristiretket ihan leppoisia sananlevitysreissuja olla. Verta vuodatettiin ylenmäärin, kaikki kristinuskon nimissä islamia vastaan.

Kristittyjen omatuntokaan ei siis ihan puhtoinen ole, jos puhutaan epäinhimillisyyden määrästä. Eikä esimerkkejä etsiäkseen tarvitse mennä edes ristiretkiin asti. Väliin mahtuu niin inkvisitiota, jonka käännytysmenetelmistä kaikilla lienee vähemmän inhimillinen mielikuva, kuin kolonialismiakin, joka onnistui tuhoamaan kokonaisia kulttuureja levittäessään länsimaista hyvinvointia ja kristinuskon autuutta. Eikä pidä unohtaa eräänkin valitun kansan toimia eräänkin länsimaisen suurvallan tuella tälläkin hetkellä kirjojen luvatulla maalla.

Jos vertaa näitä kahden eri uskonnon nimissä tehtyjä veritekoja, yhdistävä tekijä lienee jokin aivan muu kuin uskonto. Väittäisin, että pohjimmiltaan kyse on vallasta ja rahasta. Konflikteissa ja sodissa on ylipäänsä aina pohjalla se, että niistä hyötyy joku tai jotkut. Tässä kohtaa kun muistetaan lähi-idän mittavat mustan surman, öljyn, esiintymät, on muheva poliittis-uskonnollis-talouskeitos valmis kiehumaan yli.

Olen varma, että suurin osa tavallisesta kansasta niin islamilaisissa kuin kristityissä maissa haluaa vain elää sovussa. Kukaan normaali-ihminen ei halua tappaa toista ihmistä minkään asian puolesta, ei edes uskonnon, eikä mikään uskonto siihen käske. Tappofatwatkin asettaa aina joku johtavassa asemassa oleva, ei koraani, ja ne ovat aina pohjaltaan poliittisia, ei uskonnollisia.

Ymmärrän toki tavallisenkin ihmisen radikalisoitumisen: Pommi- tai terrori-iskussa on juuri menehtynyt sisko ja isä. Päässä takoo kysymys, miksi? Miksi juuri heidän piti kuolla? Heillä ei ollut mitään tekemistä konfliktien kanssa. Tähän tunnetilaan kun kuulee Osama Bin Ladenin tai George Bush juniorin vihanlietsonnat, voi tuntua, että kosto on ainut oikea ratkaisu.

Tähän liittyy ihmisen luontainen ja ehkä tuhoisin tapa käsittää maailmaa: Yleistäminen. On helppoa todeta, että kaikki ryssät ja mannet on varkaita tai muslimit verenhimoisia hulluja. Jokaisessa rodussa, uskontokunnassa, sukupuolessa ja töysäläisessä on kuitenkin niin monta mieltä kuin on ihmistä. Ja lopulta kunkin ryhmän kyseenalaisen maineen luomiseen ei tarvita kuin kourallinen kyseenalaisesti toimivia yksilöitä.

Loppuun vielä vanhan hipin kulunut mutta edelleen valitettavan ajankohtainen ja valitettavan kaukaiselta tuntuva vetoomus:

Imagine there's no countries
It isn't hard to do
Nothing to kill or die for
And no religion too
Imagine all the people
Living life in peace...

-John Lennon-

Kaikki tahtoo elää säkenöivästä voimasta

Jokainen ihminen on jollain lailla tekemisissä musiikin kanssa ja jokaiselle sillä on valtava merkitys, halusimme tai emme. Musiikkia on ollut olemassa aina, jo siitä asti, kun ihminen alkoi erottua apinasta ylisuuriksi paisuneine aivoineen. Musiikki on ollut iänpäivää olennainen osa uskonnollisia menoja ja erilaisia rituaaleja sekä käsittääkseni jo hyvin varhain sitä on harjoitettu myös ihan vain viihdykkeen ominaisuudessa.

En ole aivotutkija, mutta ei tarvitse ollakaan tajutakseen, että musiikki pureutuu yllättävän syvälle ihmisen muistiin johonkin selkärangan hermosäikeisiin asti. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa se kuinka muistisairas vanhus saattaa yhtyä äkkiarvaamatta vanhan virren veisuuseen, vaikka on ollut pitkään täysin puhumaton ja häneen ei ole saatu yrityksistä huolimatta mitään kontaktia. http://www.muistiasiantuntijat.fi/memo.php?udpview=read&src=db25114&sid=124&issue=2011-03&lang=fi

Luulisin, että edellisessä on kysymys musiikin monimuotoisista kytköksistä elettyyn elämään. Vanhus on ehkä ennen sairastumistaan ollut innokas kirkossa kävijä. Virren hänelle merkityksellinen sanoma on pureutunut mieltä koskettavan melodian kanssa syvälle ”sieluun”. Kirkossa käydessään hän on tavannut ystäviään ja tuntenut yhteisöllisyyttä muun seurakunnan kanssa, mahdollisesti myös tuntenut olevansa yhteydessä Jumalaan. Musiikin kokemiseen liittyy siis aina muutakin kuin pelkkä kuuntelukokemus.

Juuri nyt ulkomaita myöten monien huulilla oleva Pertti Kurikan Nimipäivät on myös mainio esimerkki musiikin moninaisista hyvää tekevistä mahdollisuuksista. Vaikka en ihan varauksettoman innostuneesti ole PKN:ää Euroviisukoneiston möyhennettäväksi laittamassa, on jätkien tähän astinen matka ollut hienoa seurattavaa.

Soittajana minua kiinnostaa tässä etenkin musiikin tekemiseen liittyvä terapeuttinen vaikutus. Soittaessa kun joutuu keskittymään ainakin sen parin minuutin ajan täysillä yhteen asiaan. Se ei liene kehitysvammaiselle aina niin itsestäänselvää. Ja mikä parasta, punkista kun on kysymys, jätkät saavat purkaa turhautumistaan ja hyväksyttävässä konseptissa haistattaa paskat kaikille joutumatta suurempiin vaikeuksiin. Biisien treenaus ja varsinkin keikoilla käynti kehittää keskittymiskyvyn lisäksi roimasti myös kärsivällisyyttä ja muistia.

Nyt kun Nimppareista on tullut jo jonkinlainen ilmiö, ei voi vähätellä sen vaikutusta yleiseen mielipiteeseen. Ilmiö tuo kehitysvammaiset meidän kehitysvammattomien keskelle tasavertaisina ihmiskunnan edustajina ja vieläpä punkin röyhkeydellä. Ehkäpä ennakkoluuloisimmankin muuriin saadaan näin edes pieni särö.

Itse vierastan ajatusta, mutta onhan musiikkia toki käytetty usein myös erinäisten poliittisten tai aatteellisten tarkoitusperien eteenpäin viemiseen. Oksennusrefleksin aiheuttavat ainakin nämä whitepower-idiootit, mutta vaikka esimerkiksi Rage Aginst the Machine on arvoiltaan jo lähempänä omiani, en jaksa senkään suhteen innostua saarnaamisen määrästä. Atteellisuus syö mielestäni musiikin itsensä arvoa ja hienosta asiasta tulee näin vain väline.

Musiikki jättää siis koko ajan jälkiä meidän kaikkien aivopoimuihin, vaikkakin joskus toivoo, että tietyt biisit saisivat olla jättämättäkin. Mutta sinne ne ärsyttävimmätkin hitit tallentuvat kuten toki myös sykähdyttävät taide-elämykset kaikkine ulkomusiikillisine tunnelmineen ja kytköksineen. Olen piirrellyt kauhukuvaa, että sitten kun istun muistisairaana vanhuksena vanhainkodin kiikkustuolissa, joku innokas hoitajaopiskelija googlettaa nuoruuteni hittimusiikkia koittaen saada meikäläisen ilmeen värähtämään. Voin luvata, että varmasti värähtää, jos luureista tupsahtaa vaikkapa Captain Jack!

Putkiaivosoundi

On tuo pääkoppa tai oikeastaan sen sisältö sitten kummallinen elin. Kun sille antaa mahdollisuuden levätä, se tosiaankin ottaa mahdollisuudesta kaiken irti ja taantuu helposti lähes katatoniseen tilaan. Toisaalta kun tuolle hermokudelmalle tarjoaa vähänkin puhdetöitä, alkaa se tuottaa rutkasti satoa tehtävänannon ulkopuoleltakin.

Nykyinen bänditoiminta on ollut pitkään (lue: liian pitkään) jonkinlaisessa kelluvassa tilassa. Homma toimii, mutta toimintaa on ollut vain luvattoman harvakseltaan eikä mitään masterplania ole tuumattuna. Noh, tuossahan tulee kohta mieleen, että nythän on aikaa tehdä ripakopallinen uusia biisejä ja hioa ne timanttiseen loistoon kaikessa rauhassa. Ja kuinkas kävikään. Pää loksutti tyhjää kuin maamoottori.

Aikani tyhjää loksuteltua ajattelin ottaa lisähaastetta elämään opiskelun muodossa. Aloin opiskella ilta- ja etähommana datanomiksi. Nuo tietokonesysteemit ovat lähtökohtaisesti niin kaukana mukavuusalueelta, että funtsattava tulvikin yhtäkkiä yli laitojen. Alkujärkytyksestä selvittyään aivot alkoivat kuitenkin työstää jo uutta haastetta. Pistin käytäntöön pitkään muhineen suunnitelman omasta blogista. Vaikka sitä ei tätä lukiessa varmaan heti tule ajatelleeksi, joutuu näidenkin tekstien tuottamiseen käyttämään jonkin verran aivokapasiteettia.

Ja kas, oltiinkin siinä tilanteessa, että vuorokauden tunnit alkoivat käydä vähiin. Koulun puolesta tehtäviä sai tehdä kaiken iltaa ja viikonloppuja. Blogiaiheita tulvi mieleen taajaan. Töissä joutui viettämään merkittävän osan hereilläoloajasta ja kotihommillekin piti repiä (puolison mielestä enemmänkin) aikaa.

Mitä tekeekään tuossa tilanteessa rakas ajatteluelin? Pistää liinat kiinni ja tilttaa? Ei, vaan päinvastoin, biisinteksti-, riffi- ja melodia-aihioita alkoi pyöriä päässä rasittavuuteen asti. Juuri siinä hetkessä kun ei olisi ollut oikeasti aikaa ruveta niitä työstämään. Mutta minkäs teet, kun musiikille on sielunsa myynyt, niin pitäähän biisit kirjoittaa. Saldo toistaiseksi: Kaksi melko, yksi lähes valmis ja yksi oraalla oleva Neiti Rubinstein -teos sekä yksi Sussulle tehty tekstiehdotus. Kaikki tämä parin viikon sisään.

Ihmetellä täytyy miten moneen eri suuntaan tuolla nupilla (ja nyt puhutaan miehen putkimallista) onkaan rahkeita. Mutta koetetaan nyt ottaa tästä kaikki irti ennen kuin se oikeasti tilttaa.

Mistä sikiääkän tämä jano

järjen nielevä mielen suo

miestä tempova metrinen halko

joka lopettaa vain kun juon