Ei muuten naurata yhtään, kun alavutelainen Apocalypse Cult jylisee kuulokkeista aivoihin laittaen jokaisen mielipahahormonin virtaamaan vuolaasti. En olekaan näin synkkää jynkytystä kuunnellut sitten Spiritus Mortiksen viimeisimmän levyn. Olen vaikuttunut.
Apocalypse Cultin startti on ollut varsin monivaiheinen. Ensimmäiset treenit bändi soitti vuoden 2011-12 aikoihin, mutta jo ennen sitä isähahmo Juha Wuorinen oli hautonut ideaa hyvän tovin. Aluksi Wuorisen lisäksi ainoana pysyvänä jäsenenä toimi alavuslähtöinen jyväskyläläinen black metal- ja rautalankaspesialisti Jerry Kumpunen. Loppumiehitys oli vielä tuolloin melko satunnaista.
Pian projekti jäikin taustalle erinäisten privaattielämän pyörteitten seurauksena ja Wuorinen keskittyi murahtelemaan Obey-bändissään. Ajatus kyti kuitenkin takaraivossa koko ajan ja materiaalia syntyi hiljakseen kotistudiossa. Samalla Wuorinen etsi ympärilleen samanhenkistä intohimoista doomseurakuntaa.
Vuonna 2013 tuli sitten aika Apocalypse Cultin uudestisyntymän. Kitaristilaulaja Juha Wuorisen ja kitaristi Jerry Kumpusen jatkeeksi bändiin värvättiin rumpaliksi deathmeteliä Anoxian riveissä laulava monilahjakkuus Joni Puntala. Bassotaiteilijan paikan otti haltuun palavaa doomsydäntä Wuorisen tapaan kantava Janne Ala-Louvesniemi.
Itse olen sen verran vanhan koulukunnan miehiä, että omassa nuoruudessani musiikin genrejä oli oikeastaan vain hevi, poppi ja iskelmä. Tänä päivänä pelkästään metallin alalajeja ja niiden alalajeja on niin armoton määrä, että en edes yritä enää ottaa kaikista selvää. Juha Wuorinen asettelee kysyttäessä Apocalypse Cultin suurinpiirtein stoner doom -kategoriaan. Vaikutteita on imetty niin Black Sabbathilta (tietenkin, eiköhän kaikki metallistit ole), St. Vitukselta, Reverend Bizzarrelta kuin paikalliselta ylpeydeltä ja suomidoomin edelläkävijältä Spiritus Mortikselta.
Bändin tähänastisena biisinikkarina ja isä auringonlaskuna on toiminut Wuorinen. Sovitusosastolla toki joka jannulla on ollut oman tonttinsa hoidossa suht vapaat kädet. Jatkossa tarkoitus olisi jakaa vastuuta enemmän myös sävellyspuolella koko jäsenistön kesken. Diktatuurista demokratiaan siis, vai onko se demokratiaa, jos kaikki ovat saman doompuolueen jäseniä?
Pörisevät, kirskuvat, ulisevat kitarat toistavat yksinkertaisia junnaavia riffejä. Basso murisee niin pohjamutaisella soundilla, että eri nuotteja on lähes mahdoton erottaa. Rummut lätisevät harvakseltaan kuin vain muistuttaakseen aika ajoin olemassaolostaan. Kaiken tuon päällä riipii epävireinen laulu. Periaattessa keitoksen pitäisi noilla aineksilla maistua oksennukselta, mutta eipä maistukaan tai sitten minä pidän oksennuksen mausta.
Perimmäinen syy diggailuuni lienee se, että biisit vaan yksinkertaisesti toimii. Yllätin itseni päivänä eräänä koiraa lenkittäessä hyräilemästä Join the Endin pääriffiä. Jonkinlaista korvamatoisuuttakin biiseistä kaiken pörinän alta siis löytyy. Toinen syy onkin juuri tuo pörinä ja harkitun raaka soundimaailma, jota kuulee nykyisessä puhkituotetussa musiikissa harmittavan vähän. Kolmas allekirjoittaneen puolelleen voittanut seikka on juuri oikealla tavalla epävireiset lauluraidat. Ne viimeistelevät tuotoksesta erittäin häiriintyneen mehukkaan taideteoksen.
Jotakin negatiivista sanoakseni ja aavistuksen punkkiin kallellaan olevana populaarimusiikin kuluttajana, olen sitä mieltä, että jos biisi kestää yli kolme minuuttia, siinä on jotakin turhaa. Joitakin pysähtyneisyyden hetkiä on Apocalypse Cultinkin biiseissä ja itse olisin tuottajana tiivistänyt ilmaisua. Mutta viipyilevästä otteesta huolimatta jännite säilyy melko hyvin ainakin näissä kuulluissa kipaleissa alusta loppuun. Ja tokihan tietty tunnelmalla herkuttelu kuuluu tähän genreen olennaisesti.
Jahka ensimmäinen lätty saadaan julkaisuvalmiiksi Lopunajan Lahkolaisten on tarkoitus nousta katakombistaan ihmisten ilmoille ja keikoille. Sen suurempia maailmanvalloitussuunnitelmia ei bändillä Juha Wuorisen mukaan ole, vaan homma jatketaan rakkaudesta musiikkiin. Ja juuri tuo rakkaus musiikkiin loistaa kaikessa Apocalypsen tekemisessä. Kaikki muu on toissijaista.
Mies tiivistääkin motiivinsa hienosti: ”Maailma on niin paskassa jamassa, että sitä ei varmaan kannata edes koittaa valloittaa. Raha ja maine on katoavaista eikä naistenkaan kanssa oikein tunnu pärjäävän. Kai se eteenpäin ajava voima on vain sitten se vahvasti pörisevä C-molli ja sisuskaluja kouriva basson möyrinä.”
Youtube
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti