Vaalikiima

Tapahtuuhan tuolla ulkomusiikillisella alueellakin näköjään jotain. On vissiin vaalit tulossa. Nyt varmaan pitäisi miettiä ketä sitä sitten äänestäisi ja siinäpä sitä pähkinää onkin. Olen jotenkin kait liian sini-viher-vasuri, kun juuri meikäläiselle sopivaa puoluetta on kovin hankala löytää.

Näin maalaisena ja vallankin Pohjanmaata asuvana Keskusta pitäisi periaatteessa olla kirjoitettuna geeneihin. Mutta ehkä meikäläisessa on sitten liikaa karjalaista verta, sieltä kun toinen puoli suvusta on lähtöisin, että en ole koskaan ollut maalaisliiton miehiä. Hyväähän heidän aatoksissaan on maaseudun hengissä pitäminen, mitä kannatan ehdottomasti, mutta kuinka paljon asian eteen on viime vuosina saatu aikaan? Vanha slogan: ”Keskusta pettää aina” saattaa siis hyvinkin pitää paikkansa.

Toinen suht vahvana näillä yrittäjämyönteisillä seuduilla vaikuttava puolue olisi tietenkin Kokoomus. Olen kovasti samaa mieltä yrittäjien olojen helpottamisen tärkeydestä. Yrityksethän ne kaivatut työpaikat tänne luo. Tuntuu vain, että liian moni kykypuolueen keinoista tuntuisi suoraan palkollisten selkänahassa. Sen tietää justiinsa kuinka esimerkiksi paikallisen sopimisen vapauttamisessa kävisi: ”Sovitaas kuule, että me ei tässä kuussa maksetakaan palkkaa, niin saadaan osakkaille vähän enemmän bonuksia.”

Työläisenä ja ammattiliiton jäsenenä meikäläisen tulisi luonnollisesti kannattaa demareita tai Vasemmistoliittoa. Demarit vaan tuntuu tänä päivänä olevan jo oikeistolaisempi kuin Kokoomus ja vasurit taas ovat jo liian vasemmalla. Jos en kannata liikaa työnantajan valtaa, en kannata kyllä liian tiukkaa ammattiyhdistyspolitiikkaakaan. Kuinka kävi esimerkiksi paperiteollisuuden Suomessa, kun jo valmiiksi ylipalkatut työläiset pistivät vähän väliä persiinsä penkkiin vaatimaan vielä lisää? Totuus ei taida löytyä kummastakaan ääripäästä.

Luonnosta ja eläinten oikeuksista välittävänä luonnon mukainen valinta olisi varmaan Vihreät. Välillä vaan heidän politiikastaan tuntuu puuttuvan maalaisjärki. Toisaalta miksi heillä sitä olisikaan, agendanaan kun taitaa olla maaseudun näivettäminen ja saada kaikki muuttamaan kaupunkeihin. En suostu ymmärtämään kuinka sillä konstilla maapallo saadaan pelastettua.

Sitten siellä on joukko noita meikäläiselle lähes ulkoavaruudesta kotoisin olevaa porukkaa. RKP:een ei löydy kielimuurin takia mitään yhteyttä. Kristilliset sekoittaa oksetukseen asti uskontoa politiikkaan vastustaen kaikkea kaksi tuhatta vuotta sitten kirjoitetun kirjan perusteella. Yhden asian liikkeet kuten IPU ja Piraattipuolue ovat taas vain yhden asian liikkeitä ja molempien asiat ovat vieläpä hyvin kaukana omista asioistani.

Yksi asia on kuitenkin varmaa. Persuja en aio äänestää koskaan missään tilanteessa. Vaikka pidänkin heidän tavastaan puhua asioista kansan kielellä välttäen poliittista jargonia, asiat joista he puhuvat saavat lähes poikkeuksetta näppylät nousemaan iholle. Tiedän, että Persuissa on myös oikeasti viisaitakin tyyppejä, mutta nämä kovaääniset rasistiset idiootit ehdokkaissa, jo edustajissa ja varsinkin kannattajajoukoissa murentavat meikäläisen silmissä koko puolueen uskottavuuden.

Valitse näistä nyt sitten. Toisaalta se on aivan sama ketä tässä pieni ihminen äänestää. Mikään ei radikaalisti muutu, on tulos mikä tahansa. Ja se on oikeasti pelkästään hyvä asia. Terveessä demoktariassa on voimilla aina vastavoimansa, jolloin mikään ääriaines ei saa liian suurta valtaa. Näin vältytään ylilyönneiltä ja homma pysyy edes jotenkin kasassa ja maltillisena. Ja turha on kuvitella, että yksittäinen ehdokas, oli siten kuinka kova tyyppi tahansa, saisi muutosta aikaan. Siitä pitää puoluekuri huolta.

Ennustetaanpa vielä vaalitulos nyt kun vauhtiin päästiin: Keskusta voittaa ja muodostaa hallituksen demareiden kanssa. Mukaan otetaan kannatusprosenteista riippuen ehkä pari pienempää puoluetta, että saadaan reilu enemmistöhallitus. Persut tuskin tohtivat taaskaan lähteä vastuunkantajiksi vaan jäävät Kokoomuksen kanssa räksyttämään oppositioon. Ja neljän vuoden päästä Kokoomus nousee taas hallitukseen ja demarit tipahtaa ja siitä neljän vuoden päästä demarit nousee ja Keskusta tipahtaa ja...

Mikä minusta tulee isona?

On vierähtänyt jo tovi edellisestä blogipäivityksestä. Näin oikeastaan vain sen vuoksi, ettei mieleen ole kirvahtanut mitään kirjoittamisen väärttiä. Omalla musarintamalla elellään edelleen hiljaista aikaa (nyt tosin näkyy vähän valoa keikattomuustunnelin päässä) eikä ulkomusiikillisista asianhaaroistakaan ole viime aikoina ollut mieltä kiihottamaan.

Aina näinä hiljaisina aikoina aivojen poimuihin hiipii kuin varkain tuo otsakkeen kysymys: Mikä minusta tulee isona? Monet varmaan taivastelevat, että eikö neljääkymmentä koputteleva mies muka vieläkään tiedä. Ja ihan oikeasti, en tiedä.

Ikä on tuonut sentään sen verran todellisuudentajua, että musiikin täysammattilaista meikäläisestä ei enää ainakaan tule. Kannukset alalle olisi pitänyt ansaita jo kauan sitten. Vaikea on meinaan tämän päivän maailmassa nähdä nelikymppistä kehäraakkia juhlittuna nousevana tähtenä.

Rehellisesti sanottuna tuota tähden statusta en kyllä osaisi kantaakaan, sen verran metsäläinen junttura olen. Ja toisekseen tullakseen tähdeksi, joutuu yleensä tekemään jos jonkinlaisia kompromisseja musiikkinsa suhteen. Tästä metsäläisestä löytyy aivan liikaa taiteilijaa ja punkkaria sellaiseen. Olen aina sanonut, että mieluummin olen raksalla töissä ja teen sellaista musiikkia, josta nautin kuin myyn sieluni iskelmäsaatanalle.

Onko koko hommassa sitten mitään järkeä, jos ei edes halua menestyä? Mitä mieltä on edes tehdä biisejä, jos niille ei tahdo löytyä kuuntelijoita? Hyviä kysymyksiä. Vastakysymyksenä voisi heittää, että onko menestys tai suosittuus hyvän musiikin mitta? Ainakin kun nykyistä radioiden soittolistavirtaa kuuntelee, niin vastaus on selvä. Aidosti hyvä musiikki taitaa löytyä jostain aivan muualta kuin listoilta.

Tuo toinen kysymys onkin kinkkisempi ja mielenkiintoisempi. Olen kylläkin sitä mieltä, että biisi saa lopullisen täyttymyksensä vasta, kun se soitetaan yleisölle, kaikki musiikki kun on tarkoitettu jaettavaksi. Ja hyväileehän se mieltä, jos biisistä joku vielä saa edes jonkinlaisen elämyksen. Mutta ollakseen hyvä, se ei tarvitse miljoonayleisöä. Kaikkein pienimmillään biisi on onnistunut, jos se tuottaa nautintoa itselle ja sitä on mukava soittaa.

Jossakin vaiheessa sitä on mietiskellyt enemmänkin, että mikä uppoaisi yleisöön, ja että mikä se meikäläisen musiikin kohderyhmä olisi. Tuo ajatus vie kyllä biisintekijän sellaiseen suohon, josta on vaikea päästä ylös. Moni sinne on uponnutkin lopullisesti. Mielestäni hyvää taidetta ei vaan synny, jos takaraivossa jyskyttää koko ajan hirvittävä määrä rajoittavia tekijöitä: Mitä uskaltaa sanoa ja millaista soundia tohtii käyttää, ettei vaan kohderyhmäläiset närkästy. Onneksi itse olen päässyt tuosta suosta ylös.

Vaikka näitä kaiken oman musiikintekijyyden kyseenalaistavia hetkiä tulee aina silloin tällöin, ne huuhtoutuvat yleensä saman tien, kun ottaa kitaran käteen ja alkaa veivaamaan rokettirollia. Näin kävi taas viime viikonloppuna, kun pidettiin parit tehokkaat bänditreenit. Saatiin vieläpä peräti viisi uutta biisiä keikkakuntoon. Ja sitä keikkaakin on taas siis tiedossa. Motivaatio on jälleen matkalla huipulle.

Sanokoot muut mitä lystäävät ja vaikkei koko touhussa ihan oikeasti ole järjen hiventäkään, on soittaminen vaan ehdottomasti parasta mitä housut jalassa voi tehdä, ja miksei ilman housujakin. Ai niin, se alkuperäinen kysymys: Mikä minusta tulee isona? Vastausta en kyllä tiedä vieläkään. Pitäisi varmaan ensin kasvaa aikuiseksi.

OMG mikä UMK

Niin siinä vain kävi, että Pertti Kurikan Nimipäivät nappasi euroviisuedustuspaikan. Nyt kun somepöly on jo hieman laskeutunut, analyseerataanpa kisoja vähän.

Voittajan kritisoijat ovat väittäneet, että PKN ei olisi tuollaisella biisillä voittaneet, jos eivät olisi kehitysvammaisia. Asia on luultavasti juuri näin. Nimpparit sai varmasti suurimman osan äänisaaliistaan muista kuin musiikillisista ansioista. Jotkut äänestivät protestimielessä, jotkut asennetta, aitoutta, erilaisuutta ja jotkut puhtaasti ilmiötä, mutta säälipisteistä tuskin voi puhua. Ja viisut jos mitkä ovat aina olleet ulkomusiikillisuuden juhlaa, että jätetään se jeesustelu suosiolla vaikkapa Timo Mustakallio -laulukilpailuun.

Avataan nyt kuitenkin vähän niitä musiikillisia ja muitakin arvoja. Laulutaidollisesti voitto olisi kuulunut ehdottomasti joko suomen Freddie Mercury Angelo De Nilelle tai eittämättä täydellisen äänenhallinnan omaavalle Opera Skaalalle. Mutta olisiko Angelon viisukuvioissa jo niin kulunut mahtipontisuus puhuttanut enemmälti eurooppaa tai kuinka olisi käynyt Opera Skaalan yksinkertaisesti rasittavalle hahatukselle? Vastaus: Ei ja huonosti.

Paljon huomiota herättänyt Shava oli myös monen suosikki. Ymmärrän toki sen viehätyksen värikkäine kuteineen, mukaansatempaavine rytmineen ja positiivisine asenteineen, mutta biisi oli valitettavan monotoninen. Yhden sävelen melodialla ei edes euroviisuissa pitkälle pötki. Ja vaikka bollywood on Suomessa suht uusi buumi, taitaa se maailmalla olla jo menossa ohi, jos on koskaan kunnolla buumiksi noussutkaan.

Omat tunnistettavat ansionsa oli myös Soljulla, joka yhdisti paikoin ihan tyylikkäästi joikua tyhjänpäiväiseen pop-jollotukseen. Ehkä konseptilla olisi voinut saavuttaa jotakin isompaakin, jos vain biisi olisi ollut tenhoavampi ja laulajalla edes vähän enemmän voimaa tulkinnassaan. Joikukohdat (taustanauhalta?) toimivat toki hienosti.

Kuubanvahvistus Norlan El Misionarion monikulttuurinen sanoma olisi paperilla eittämättä ollut mahtava Suomen edustaja Euroopassa. Olisi näytetty, että kyllä täältä perähikiältäkin kansainvälisyyttä löytyy. Jälleen kerran biisi vain ei oikein kantanut maaliin. Samanlaista latinorytmiä kun on viisukekkereissä kuultu jo rasittavuuteen asti. Sinne Norlan-parka olisi hukkunut muiden sekaan.

Entäpä sitten jonkinlaista ennakkosuosikin viittaa kantaneet Järjestyshäiriö ja Satin Circus? Nättejä poikia ja ihan kivat biisit, siis samanlainen resepti kuin suurimmalla osalla muidenkin maiden edustajista, paitsi että muilla on lisäksi usein tarjolla myös paljasta naiskauneutta. Sitä paitsi Softengine pelasi jo viime vuonna tuon nättipoika-kivabiisikortin.

Kun siis UMK:ta tarkastelee meikäläisen laseilla, oli Pertit ainut oikea vaihtoehto voittajaksi myös musiikillisesti arvioiden. Vaikka unohtaisi kaiken vammaistenoikeus- ja erilaisuussanoman, on jo biisi itsessään varmasti sellainen, joka herättää viisuissa huomiota. Ja juuri sellaisethan noissa karkeloissa ovat tupanneet pärjäämään. Oikeastaan ”Aina mun pitää” on suorastaan nerokas ja ehdottomasti täydellinen punk-biisi: Lyhyt, rujo, huonosti soitettu ja lauletaan siitä mikä vituttaa.

Ai niin, olihan skabassa mukana myös muuan Jouni Aslak. Muistaako kukaan?