Maa on voimaa osa3: Kaiho Hetkenlaulaja - Ihmisyyden lähteillä

Kaiho on taiteilija, Kaiho on viihdyttäjä, Kaiho on hullu. Kaiho on jotain, mitä on mahdotonta selittää näkemättä miestä esiintymässä ja hankalaa se on senkin jälkeen. Kaiho tekee kaiken niin omaperäisellä otteella, että siitä on normikulkijan vaikea saada kiinni. Juuri siksi hän on samalla äärimmäisen kiinnostava.

Se että Kaiho alias Kai Hokkanen soittaa ehkä tänäkin yönä kadunkulmassa hetkenlaulujaan, ei ole mikään itsestäänselvyys. Nuorena poikana ykkösjuttuna bänditouhujen rinnalla eli pitkään urheilu ja suunnitelmissa oli armeijaan mennessä ammattisotilaan pesti. Kulttuurialan onneksi tai murheeksi nuorukainen kuitenkin hajotti polvensa inttiaikana ja näin ollen sekä sotilas- että urheilu-ura saivat tehdä tilaa musiikille.

Pitkä tie milleniumina loppuneen armeijan jälkeenkin oli kuljettavana ennen kuin vuonna 2008 Kaiho nähtiin ensimmäistä kertaa kadulla kitaran kanssa. Noihin vuosiin mahtuu mm. mediaviestinnän ja musiikkiterapian opiskelua sekä ensimmäisen suomenkielisen metalliradioaseman Pommiradion päätoimittajuutta.

Pommiradiosta Hokkasella jäi päälle alter-ego nimeltä Pommikaitsu, jonka tunnukseksi nousi mustasankaiset kekkoslasit. Miehen omien sanojen mukaan Pommikaitsu oli ”itsevarmin mies, jonka olen koskaan tavannut, samalla myös alkoholisti ja kovapäinen metallimies, etten sanoisi kuningas omassa lajissaan.” ”Pommiradion loppuessa tuo sekava yli-minä piti saada minusta irti. Siinä meni useampi vuosi, että sain riisuttua nuo mustat lasit”, Hokkanen kertoo.

Viimeisimmän sysäyksen katusoittouraan antoi kukapa muukaan kuin oma puoliso. ”Kesällä 2008 emäntä mainitsi, että hän ei jaksa kuunnella mun kitaransoittoa koko aikaa. Ehdotti, että lähdes kadulle kun sulla ei kauheesti tota rahaakaan ole”, Kai muistelee. Bussissa kitara kourassa matkalla Hämeenkadulle mies mietti kuumeisesti mitä ihmisille soittaisi, kun coverosasto oli päässyt pahasti ruostumaan. Vaihtoehdoksi jäi oikeastaan ottaa kitaralla sointukierto A-E-F-E ja alkaa laulaa siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja kas, Kaiho Hetkenlaulaja oli päästänyt ilmoille ensimmäiset vastasyntyneen parkaisunsa.

”Pommikaitsu on kuollut, minä olen Kaiho”

Ymmärtääkseen Kaihon artistikuvaa, pelkkä laulaja-lauluntekijäajattelulla siitä ei saa kokonaista, vaan tajuntaa pitää laajentaa myös musiikin ulkopuolelle. Tajunnan laajennukseen on tietenkin olemassa omat luonnonlääkkeensä, jotka eittämättä auttaisivat Kaihon ymmärtämisessä, mutta yritetään tällä kertaa selviytyä ilman niitä. Kun mies luettelee esikuvikseen ehkäpä itsestään selvien Reino Helismaan, Juice Leskisen ja Tom Waitsin lisäksi mm. Aristoteleen, Sigmund Freudin ja Andy Warholin, päästään jo vähän lähemmäksi totuutta.

Musiikillisesti Kaiho tekee hyvinkin simppeliä akustisilla instrumenteilla totutettua ”Lähiö-Folkkia Köyhien Paratiisista”, kuten mies itse asian ilmaisee. Melodiat ja rytmitys ovat helposti lähestyttävää peruspoljentoa ajatuksella: ”Ihmiset pitää saada tanssimaan jo intron aikana. Sit tulee sanat.”

Ja juuri sanoissa piilee se tärkein Kaiholaisvoima. Hetkenlaulajan terävä pää ja terävämpi kieli tekevät satunnaisista kulkijoista ja kuulijoista laulun aiheita. ”Hetkenlaulun yksi muoto on ihmisyyteen/henkilökohtaisuuksiin pureutuminen”, Hokkanen kertoo ja lisää: ”Laajan ihmistuntemuksen kautta osaan vetää isot linjat ihmisen sisimmässä ja sanoa arat asiat ääneen, pelkästään hetken silmiin katsomalla.”

Kyseisen lahjan takia tai paremminkin röyhkeydestä käyttää lahjaa Kaihoa on usein tituleerattu vittuilutaiteilijaksi. Vittuilutarkoituksen mies kuitenkin kieltää jyrkästi: ”Joistakin vaan tuntuu siltä, että laulu koskettaa liian syvältä, jolloin tulee pienimuotoinen ahdistuneisuuden tunne”, ja jatkaa: ”Totuus on se mikä eniten satuttaa meitä kaikkia.” Toisaalta Hokkanen tunnustaa: ”Vaikka väität tekeväsi laulun tuntemattomasta tyypistä, teet aina laulun itsestäsi!”

Kaiho on kuitenkin muutakin kuin Hetkenlaulaja-sukunimellä kadunkulmassa ihmisiä kiusaava heittiö. ”Kaiho on anarkisti, joka kirjoittaa kirjaa ja tietenkin laulaa asioista mitä ympärillä näkee. Kaiho soittaa myös mitä tahansa soitinta ja laulaa suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Sama mies soittaa myös läskibassoa punk-bändi Kille Kuulerissa ja sovittaa melodioita räppäreiden taustanauhoihin”, Hokkanen luonnehtii taiteilijapersoonaansa: ”Yleisesti ottaen minä olen Kaiho silloin kun mulla on punaiset silmälasit (selkeä ero siis Pommikaitsun mustiin, toim.huom.) päässä tai joku soitin mukana.”

Kadun sitä hetkeä

Jos on Kaihon artistikuva vähintäänkin epätavallinen, samaa voidaan sanoa miehen julkaisutyylistä. Hokkanen on luonut jo useammankin ainakin kotomaassamme ennen näkemättömän tavan tuoda julki taidettaan.

”Vuodesta 2009 olen julkaissut uniikkia levypainosta, joka tarkoittaa, että jokainen fyysinen levy on yksilö”, Kaiho valottaa. Yksilöt poikkeavat toisistaan biiseillä, niiden versioilla ja järjestyksellä. Myös kansitaide, paketointi, ulkoasu ja oheismateriaali muuttuvat jokaisen levyn kohdalla. Näitä käsityöläishelmiä mies on ehtinyt myymään jo n. 3000kpl. Sama kuvio toistuu tietenkin myös eri suoratoistopalveluihin ladatuissa biiseissä.

Vuonna 2011 Kaiho teki tunnetun historian ensimmäisen uutislaulun Pirkkalainen-lehden verkkosivuille. Myöhemmin lauluja on julkaistu lukuisissa muissakin lehdissä ja medioissa. Sittemmin muut mediat ja tekijät ovat seuranneet/matkineet tienraivaajaa tuoden julki omia uutislaulujaan.

Jotakin historiallista Kaiho lienee tehnyt myös viime vuonna julkaistulla Kadun sitä hetkeä -äänitteellä. Se on tiettävästi maailman ensimmäinen kadulla äänitetty live-levy. Levyä saa artistin itsensä lisäksi mm. Levykauppa X:stä, Swamp Musicista ja Fazer-musiikista. Tulevaisuus näyttää löytyykö tälle konseptille jatkajia.

”Musiikki on Jumala”

Kaihosta voi olla ja ollaankin hyvin monenkirjavaa mieltä (mikä muuten on yleensä onnistuneen taiteilijan merkki), mutta laiskuudesta ja (hullujen) ideoiden puutteesta herraa ei ainakaan voi syyttää. Tarkkaa kirjaa hän ei ole keikoistaan pitänyt, mutta arvelee vähän laskutavasta riippuen niitä kertyneen n. 2000 rykäisyä. Keikkapäiviä vuodessa kertyy n. 80-120.

Tällä hetkellä Kaiho kiertää maata Kadun sitä hetkeä –teemalla soittaen joka kaupungissa niin kadulla kuin jossakin paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Samaan aikaan hän on kirjoittanut kirjaa aiheenaan katusoitto. Tätä rustatessa käsikirjoitus on jo matkannut kustantajien työpöydille.

Paljon on Kai Hokkanen Kaihona jo merta käynyt, mutta paljon on vielä asumattomia saaria löydettävänä. Kysyttäessä tulevaisuuden suunnitelmista, mies listaa: ”Yksi ajatus on moinen, jossa hetkenlaulaja tekee matkailuohjelmaa ja lauluja maailman ääristä. Toinen kaunis moinen olisi, jos kulttuuriapurahan sais hetken ylläpitämiseen, kolmantena olisi kultalevy ja neljäntenä oma bändi.”

Mutta kuten sanoin hulluista ideoista, haaveet eivät jää noin maallisiksi: ”Kaikista parasta olisi saada tehdä laulu, jolla oikeasti olisi merkitystä, esim. syttyy sota tai tulee rauha ja moiseen on syypää minun tekemä laulu.” Ja etteivät vain unelmien siivet pääsisi koskettamaan maata, Kaiho lisää pokkana: ”Kaukainen ajatus on perustaa oma uskonto, jossa Musiikki on Jumala. Tuo ajatus kehittyy vielä, mutta suunta on oikea.”

Kuten jo ingressissä totesin, Kaihoa on mahdotonta selittää näin sanallisesti. Vähän osviittaa saa Kadun sitä hetkeä –levyä kuuntelemalla, mutta parhaiten jyvälle pääsee pysähtymällä kadunkulmaan, kun huomaa perimetrisen punasankaisen punkkarin näköisen tyypin laulavan. Pitää kuitenkin olla valmis siihen, että voi päätyä laulun aiheeksi.

kaihotuotanto.com/moro

facebook

Maa on voimaa osa2: Apocalypse Cult - Lopunajan julistajat

Ei muuten naurata yhtään, kun alavutelainen Apocalypse Cult jylisee kuulokkeista aivoihin laittaen jokaisen mielipahahormonin virtaamaan vuolaasti. En olekaan näin synkkää jynkytystä kuunnellut sitten Spiritus Mortiksen viimeisimmän levyn. Olen vaikuttunut.

Apocalypse Cultin startti on ollut varsin monivaiheinen. Ensimmäiset treenit bändi soitti vuoden 2011-12 aikoihin, mutta jo ennen sitä isähahmo Juha Wuorinen oli hautonut ideaa hyvän tovin. Aluksi Wuorisen lisäksi ainoana pysyvänä jäsenenä toimi alavuslähtöinen jyväskyläläinen black metal- ja rautalankaspesialisti Jerry Kumpunen. Loppumiehitys oli vielä tuolloin melko satunnaista.

Pian projekti jäikin taustalle erinäisten privaattielämän pyörteitten seurauksena ja Wuorinen keskittyi murahtelemaan Obey-bändissään. Ajatus kyti kuitenkin takaraivossa koko ajan ja materiaalia syntyi hiljakseen kotistudiossa. Samalla Wuorinen etsi ympärilleen samanhenkistä intohimoista doomseurakuntaa.

Vuonna 2013 tuli sitten aika Apocalypse Cultin uudestisyntymän. Kitaristilaulaja Juha Wuorisen ja kitaristi Jerry Kumpusen jatkeeksi bändiin värvättiin rumpaliksi deathmeteliä Anoxian riveissä laulava monilahjakkuus Joni Puntala. Bassotaiteilijan paikan otti haltuun palavaa doomsydäntä Wuorisen tapaan kantava Janne Ala-Louvesniemi.

Itse olen sen verran vanhan koulukunnan miehiä, että omassa nuoruudessani musiikin genrejä oli oikeastaan vain hevi, poppi ja iskelmä. Tänä päivänä pelkästään metallin alalajeja ja niiden alalajeja on niin armoton määrä, että en edes yritä enää ottaa kaikista selvää. Juha Wuorinen asettelee kysyttäessä Apocalypse Cultin suurinpiirtein stoner doom -kategoriaan. Vaikutteita on imetty niin Black Sabbathilta (tietenkin, eiköhän kaikki metallistit ole), St. Vitukselta, Reverend Bizzarrelta kuin paikalliselta ylpeydeltä ja suomidoomin edelläkävijältä Spiritus Mortikselta.

Bändin tähänastisena biisinikkarina ja isä auringonlaskuna on toiminut Wuorinen. Sovitusosastolla toki joka jannulla on ollut oman tonttinsa hoidossa suht vapaat kädet. Jatkossa tarkoitus olisi jakaa vastuuta enemmän myös sävellyspuolella koko jäsenistön kesken. Diktatuurista demokratiaan siis, vai onko se demokratiaa, jos kaikki ovat saman doompuolueen jäseniä?

Sain kuunteluun tulevalta vielä masteroimattomalta Apocalyptikkojen ensimmäiseltä julkaisulta muutaman raidan. Kuuntelukokemus oli tyrmäävä. Täytyy todeta, että Apocalypse Cult ei ole ainakaan mitään helposti ohitettavaa hissimusiikkia, jos hissi ei sitten satu olemaan juuri se, joka laskeutuu suoraan helvetin tuleen.

Pörisevät, kirskuvat, ulisevat kitarat toistavat yksinkertaisia junnaavia riffejä. Basso murisee niin pohjamutaisella soundilla, että eri nuotteja on lähes mahdoton erottaa. Rummut lätisevät harvakseltaan kuin vain muistuttaakseen aika ajoin olemassaolostaan. Kaiken tuon päällä riipii epävireinen laulu. Periaattessa keitoksen pitäisi noilla aineksilla maistua oksennukselta, mutta eipä maistukaan tai sitten minä pidän oksennuksen mausta.

Perimmäinen syy diggailuuni lienee se, että biisit vaan yksinkertaisesti toimii. Yllätin itseni päivänä eräänä koiraa lenkittäessä hyräilemästä Join the Endin pääriffiä. Jonkinlaista korvamatoisuuttakin biiseistä kaiken pörinän alta siis löytyy. Toinen syy onkin juuri tuo pörinä ja harkitun raaka soundimaailma, jota kuulee nykyisessä puhkituotetussa musiikissa harmittavan vähän. Kolmas allekirjoittaneen puolelleen voittanut seikka on juuri oikealla tavalla epävireiset lauluraidat. Ne viimeistelevät tuotoksesta erittäin häiriintyneen mehukkaan taideteoksen.

Jotakin negatiivista sanoakseni ja aavistuksen punkkiin kallellaan olevana populaarimusiikin kuluttajana, olen sitä mieltä, että jos biisi kestää yli kolme minuuttia, siinä on jotakin turhaa. Joitakin pysähtyneisyyden hetkiä on Apocalypse Cultinkin biiseissä ja itse olisin tuottajana tiivistänyt ilmaisua. Mutta viipyilevästä otteesta huolimatta jännite säilyy melko hyvin ainakin näissä kuulluissa kipaleissa alusta loppuun. Ja tokihan tietty tunnelmalla herkuttelu kuuluu tähän genreen olennaisesti.

Jahka ensimmäinen lätty saadaan julkaisuvalmiiksi Lopunajan Lahkolaisten on tarkoitus nousta katakombistaan ihmisten ilmoille ja keikoille. Sen suurempia maailmanvalloitussuunnitelmia ei bändillä Juha Wuorisen mukaan ole, vaan homma jatketaan rakkaudesta musiikkiin. Ja juuri tuo rakkaus musiikkiin loistaa kaikessa Apocalypsen tekemisessä. Kaikki muu on toissijaista.

Mies tiivistääkin motiivinsa hienosti: ”Maailma on niin paskassa jamassa, että sitä ei varmaan kannata edes koittaa valloittaa. Raha ja maine on katoavaista eikä naistenkaan kanssa oikein tunnu pärjäävän. Kai se eteenpäin ajava voima on vain sitten se vahvasti pörisevä C-molli ja sisuskaluja kouriva basson möyrinä.”

Facebook
Youtube

Maa on voimaa osa1: Rats - Rottapoikien ylösnousu

Jos luulit, että grunge kuoli Kurt Cobainin kohtalokkaan liipasinsormen koukistuksen myötä, olit väärässä. Tai ainakin se pitäisi käydä sanomassa alavutelaiselle Ratsille. Sen verran tyylikästä ja tyylipuhdasta Seattle-meininkiä poijat luukuttavat.

Rats syntyi sekä nimenä että bändinä Heikki Jupon (Corolla Superstars ja Nancy's Bootleg) ja Eero Savelan (mm. Nume ja Nitroforce 9) demottaman Rise of the Rats -biisin ympärille vuonna 2012. Mukaan houkuteltiin Lust I Seekistä, Dying Sunista sekä lukuisista muista kokoonpanoista tutut kitarantekijänä ja kitaransoiton tekijämiehenä tunnettu Kalle Suohonen ja sekä mustan huumorin että metallin erikoismies Tomi Valkealahti rumpujen taakse. Juppo ryhtyi opettelemaan basson soittoa Savelan hoitaessa itseoikeutetusti laulajan tonttia.

Idea grungebändistä oli kypsynyt Ratsin moottorin Jupon tukan alla jo useita vuosia. Oikeastaan siemenet taidettiin kylvää jo 90-luvulla eletyn nuoruuden vuosina. Tuona vuosikymmenenä kun vaihtoehtoina oli joko Haddaway tai Nirvana, niin valinta lienee ollut vähääkään musiikista piittaavalle helppo. Corolla Superstarin HC-punkin rinnalle piti myös saada jotain muuta ja uutta soitettavaa.

Ratsbiisit syntyvät yleensä Jupon ja Suhosen ideoista. Lyriikat ja laulumelodiat hoitaa Savela. Biisejä on syntynytkin bändin nuorekkaasta iästä huolimatta jo kahden julkaistun ja yhden työstön alla olevan EP:n verran. Alun kapean grungekaistan ympäriltä on pikkuhiljaa koetettu hakea muitakin sävyjä tai oikeastaan annettu lupa biisin kirjoittaa itse itsensä ajatuksella: siitä tulee sitten sellainen kun on tullakseen piittaamatta genren aidoista.

Vaikka Rats onkin pyristellyt grunge-leimasta irti, kuuluu toistaiseksi viimeisellä vuonna 2014 julkaistulla D.D.R -EP:llä alkuperäisidea vielä ja jopa selkeämmin kuin vuotta aikaisemmin julkaistulla Rise of the Rats -lätyllä. Riffittelyssä tuoksuu tämän tästä vahva Alice in Chains -aromi ja mausteena ripaus Soundgardeniakin. Laulutyyliin ja -melodioihin on tarttunut aimo annos Eddie Vedderismiä. Kaikki tämä on kuitenkin pelkästään positiivista. Suomessa tai maailmallakaan ei moista yhdistelmää tänä päivänä liikaa kuule.

Ratsin biiseistä jää silti vähän sellainen maku, että bändi ei ole ihan vielä maalissa. Iso harppaus on tultu Rise of the Ratsista D.D.R:ään mm. selkeästi melodisempien laulujen ja jotenkin rennomman soitannan muodossa. Allekirjoittanut kuitenkin kaipaisi tiukempia sovituksia ja vähän lisää koukkua melodioihin, rytmityksiin tai riffeihin. Ja kyllä se totaalinen kuningasbiisikin toistaiseksi puuttuu.

Odotankin näillä näkymin kesällä 2015 pelkästään digitaalisesti julkaistavaa tuotosta mielenkiinnolla, Juppo kun lupaa edellisiä harkitumpaa tuotantoa ja mm. lauluun aiotaan satsata entistä enemmän. Suunnitteilla on myös musiikkivideo, jonka toteutuksesta vastaa monissa tv-tuotannoissa kylvetetty Erkki Suokonautio.

Toistaiseksi säästeliäästi keikkailleella ja biisitekoon satsanneella Ratsilla on siis hyvä pöhinä päällä. Usko omaan näkemykseen on kovaa luokkaa. Eteenpäin mennään asenteella: Asiat tehdään niin hyvin kuin osataan ja katsotaan mihin se riittää. Maailma, oletko valmis rottapoikien ylösnousuun?


Linkkejä:

Rats facebook
Rats biisejä

Maa on voimaa

Viime Neiti Rubinstein -keikalla yleisö oli innoissaan ja jopa vähän hämillään, kun soitimmekin setillisen omia ihan itse tehtyjä biisejä, mikä puolestaan sai allekirjoittaneen paljonkin hämilleen. Biisin teko kun on meikäläiselle ollut aina itsestäänselvyys ja kaikissa bändeissä, joissa olen ollut mukana, on aina tehty itse omat kipaleet.

Kaikki tuo hämillisyys sai miettimään, että onko omaa musiikkia tekevät kokoonpanot oikeasti katoavaa perinnettä? Onko bile- ja coverbändit, trubaduurit sekä pahuuden ilmentymä karaoke imeneet originelleilta uutta luovilta artisteilta loputkin mehut ja yksinkertaisesti esiintymispaikat baarien nurkista?

Olen myös aikaa sitten, niin aktiivisesti kun olen musiikkia koko ajan tehnytkin, tipahtanut niin sanotusti skenen kyytistä. En tiedä yhtään mitä edes oman kotiseudun bändimaailmassa tapahtuu. Onko bändimaailmaa enää edes olemassa? Esiintymismahdollisuudet ovat ainakin koko ajan vähentyneet ja jos joskus joku elävän musiikin tapahtuma järjestetään, sinne ei tahdo saada yleisöä. Kiinnostaako ketään enää edes yrittää?

Nämä seikat tulvauttivat mieleeni idean: Mitäpä jos lähtisin kartoittamaan tilannetta. Voisin samalla tuoda omalla vaatimattomalla arsenaalillani ihmisten tietoisuuteen näitä sitkeitä oman tien kulkijoita, jotka uskovat tekemiseensä vaikka kukaan muu ei uskoisi, niitä jotka jaksavat hakata päätä seinään rakastamansa asian puolesta.

Maa on voimaa –juttusarja tulee siis esittelemään pinnan alla porisevia lupauksia kehäkolmosen ulkopuolelta. Koetan aluksi haravoida nämä kotiseutuni nurkat, mutta jos homma saa tuulta alleen, saatan hyvinkin levittäytyä laajemmaltikin. Jutut julkaistaan (ainakin nyt alkuun) tässä blogissa.

Jos sinulla on tai tiedät jonkun, jolla on bändi, joka tekee jotain sellaista mitä kukaan muu ei tee, ilmoittelehan tai ilmianna vaikkapa sähköpostiini: jussi.ahokas@gmail.com. Genrerajoituksia ei ole. Ainut kriteeri on se, että bändi tai artisti tekee itse omat biisinsä ja että hommassa on ns. hyvä pöhinä. Löytyykö sellaisia? Onko maassa voimaa?

Reisjärvi On My Mind

Pitkästä, PITKÄSTÄ aikaa keikalla. Kohteena legendaarinen hyvien ihmisten kylä Reisjärvi. Tällä kertaa tilaisuus oli tosin yksityisluonteinen, joten yleisön määrä oli rajoittunut valikoituihin kutsuvieraisiin.

Mutta vaikka paikka oli pieni ja yleisöä pari kourallista, meininki oli sitäkin riehakkaampi. Porukka lähti heti ekasta biisistä messiin ja pysyi siellä viimeiseen encoreen asti. Paljon mielekkäämpää on soittaa muutamalle innokkaalle kuin välinpitämättömälle salilliselle.

Kun kokoontumisen syynä oli kolmen alkoholiorientoituneen tyypin nelikymppiset, ei juovuttavien aineiden määrässä säästelty. Soittajillekin siis soppaa oli tarjolla vähintään tarpeeksi, tai oikeastaan puolet liikaa. Kova työ oli pysyä soittokunnossa vetoon asti. Aika lailla rimaa hipoen mentiinkin. Rumpali Jokke tosin väitti juoneen yhden liikaa, mikä saattoi olla hyväkin asia. Temmot nimittäin pysyivät enimmäkseen kohtuudessa eikä perinteistä keikkakaahausta juuri ilmennyt. Pitänee jatkossakin juottaa kaveri rauhalliseksi.

Soitto kulki siis olosuhteisiin nähden ja toisaalta niiden vuoksi oikein makiasti. Suhteellisen itsetuntoa hivelevää kommenttia tuli keikan jälkeen vallankin meikäläisen kitaroinnista, mikä hämmentää aina. Itse kun pidän omaa soittoa korkeintaan keskinkertaisena pyristelynä. Mutta jos verrataan mm. Stevie Ray Vaughaniin ja Jukka Ormaan, ei voi ihan väärällä tiellä olla. Tosin tässäkin kohtaa on hyvä muistaa tilaisuuden promillepitoisuus.

Keikan jälkeen alkoikin sitten alamäki, jonka vaikutuksia poden vieläkin tätä kirjoittaessa kakkospäivän kankkusissa. Muistikuvat loppuillan tapahtumista ovat hieman hataria eikä niitä taida olla tarpeen tässä muistellakaan.

Hauskaa kuitenkin oli ja hauskaa oli soittaa yleisölle, vieläpä sellaiselle, joka aidosti diggaili Neiti Rubinstein -meininkiä. Vielä näköjään löytyy ihmisiä, jotka arvostavat sitä, että bändillä on omat biisit ja oma tyyli. Joskus tässä cover- ja iskelmämaassa meinaa moiseen usko loppua.

Mistä sikiääkään tämä jano

järjen nielevä mielen suo

miestä tempova metrinen halko

joka lopettaa vain kun juon

Vaalikiima

Tapahtuuhan tuolla ulkomusiikillisella alueellakin näköjään jotain. On vissiin vaalit tulossa. Nyt varmaan pitäisi miettiä ketä sitä sitten äänestäisi ja siinäpä sitä pähkinää onkin. Olen jotenkin kait liian sini-viher-vasuri, kun juuri meikäläiselle sopivaa puoluetta on kovin hankala löytää.

Näin maalaisena ja vallankin Pohjanmaata asuvana Keskusta pitäisi periaatteessa olla kirjoitettuna geeneihin. Mutta ehkä meikäläisessa on sitten liikaa karjalaista verta, sieltä kun toinen puoli suvusta on lähtöisin, että en ole koskaan ollut maalaisliiton miehiä. Hyväähän heidän aatoksissaan on maaseudun hengissä pitäminen, mitä kannatan ehdottomasti, mutta kuinka paljon asian eteen on viime vuosina saatu aikaan? Vanha slogan: ”Keskusta pettää aina” saattaa siis hyvinkin pitää paikkansa.

Toinen suht vahvana näillä yrittäjämyönteisillä seuduilla vaikuttava puolue olisi tietenkin Kokoomus. Olen kovasti samaa mieltä yrittäjien olojen helpottamisen tärkeydestä. Yrityksethän ne kaivatut työpaikat tänne luo. Tuntuu vain, että liian moni kykypuolueen keinoista tuntuisi suoraan palkollisten selkänahassa. Sen tietää justiinsa kuinka esimerkiksi paikallisen sopimisen vapauttamisessa kävisi: ”Sovitaas kuule, että me ei tässä kuussa maksetakaan palkkaa, niin saadaan osakkaille vähän enemmän bonuksia.”

Työläisenä ja ammattiliiton jäsenenä meikäläisen tulisi luonnollisesti kannattaa demareita tai Vasemmistoliittoa. Demarit vaan tuntuu tänä päivänä olevan jo oikeistolaisempi kuin Kokoomus ja vasurit taas ovat jo liian vasemmalla. Jos en kannata liikaa työnantajan valtaa, en kannata kyllä liian tiukkaa ammattiyhdistyspolitiikkaakaan. Kuinka kävi esimerkiksi paperiteollisuuden Suomessa, kun jo valmiiksi ylipalkatut työläiset pistivät vähän väliä persiinsä penkkiin vaatimaan vielä lisää? Totuus ei taida löytyä kummastakaan ääripäästä.

Luonnosta ja eläinten oikeuksista välittävänä luonnon mukainen valinta olisi varmaan Vihreät. Välillä vaan heidän politiikastaan tuntuu puuttuvan maalaisjärki. Toisaalta miksi heillä sitä olisikaan, agendanaan kun taitaa olla maaseudun näivettäminen ja saada kaikki muuttamaan kaupunkeihin. En suostu ymmärtämään kuinka sillä konstilla maapallo saadaan pelastettua.

Sitten siellä on joukko noita meikäläiselle lähes ulkoavaruudesta kotoisin olevaa porukkaa. RKP:een ei löydy kielimuurin takia mitään yhteyttä. Kristilliset sekoittaa oksetukseen asti uskontoa politiikkaan vastustaen kaikkea kaksi tuhatta vuotta sitten kirjoitetun kirjan perusteella. Yhden asian liikkeet kuten IPU ja Piraattipuolue ovat taas vain yhden asian liikkeitä ja molempien asiat ovat vieläpä hyvin kaukana omista asioistani.

Yksi asia on kuitenkin varmaa. Persuja en aio äänestää koskaan missään tilanteessa. Vaikka pidänkin heidän tavastaan puhua asioista kansan kielellä välttäen poliittista jargonia, asiat joista he puhuvat saavat lähes poikkeuksetta näppylät nousemaan iholle. Tiedän, että Persuissa on myös oikeasti viisaitakin tyyppejä, mutta nämä kovaääniset rasistiset idiootit ehdokkaissa, jo edustajissa ja varsinkin kannattajajoukoissa murentavat meikäläisen silmissä koko puolueen uskottavuuden.

Valitse näistä nyt sitten. Toisaalta se on aivan sama ketä tässä pieni ihminen äänestää. Mikään ei radikaalisti muutu, on tulos mikä tahansa. Ja se on oikeasti pelkästään hyvä asia. Terveessä demoktariassa on voimilla aina vastavoimansa, jolloin mikään ääriaines ei saa liian suurta valtaa. Näin vältytään ylilyönneiltä ja homma pysyy edes jotenkin kasassa ja maltillisena. Ja turha on kuvitella, että yksittäinen ehdokas, oli siten kuinka kova tyyppi tahansa, saisi muutosta aikaan. Siitä pitää puoluekuri huolta.

Ennustetaanpa vielä vaalitulos nyt kun vauhtiin päästiin: Keskusta voittaa ja muodostaa hallituksen demareiden kanssa. Mukaan otetaan kannatusprosenteista riippuen ehkä pari pienempää puoluetta, että saadaan reilu enemmistöhallitus. Persut tuskin tohtivat taaskaan lähteä vastuunkantajiksi vaan jäävät Kokoomuksen kanssa räksyttämään oppositioon. Ja neljän vuoden päästä Kokoomus nousee taas hallitukseen ja demarit tipahtaa ja siitä neljän vuoden päästä demarit nousee ja Keskusta tipahtaa ja...

Mikä minusta tulee isona?

On vierähtänyt jo tovi edellisestä blogipäivityksestä. Näin oikeastaan vain sen vuoksi, ettei mieleen ole kirvahtanut mitään kirjoittamisen väärttiä. Omalla musarintamalla elellään edelleen hiljaista aikaa (nyt tosin näkyy vähän valoa keikattomuustunnelin päässä) eikä ulkomusiikillisista asianhaaroistakaan ole viime aikoina ollut mieltä kiihottamaan.

Aina näinä hiljaisina aikoina aivojen poimuihin hiipii kuin varkain tuo otsakkeen kysymys: Mikä minusta tulee isona? Monet varmaan taivastelevat, että eikö neljääkymmentä koputteleva mies muka vieläkään tiedä. Ja ihan oikeasti, en tiedä.

Ikä on tuonut sentään sen verran todellisuudentajua, että musiikin täysammattilaista meikäläisestä ei enää ainakaan tule. Kannukset alalle olisi pitänyt ansaita jo kauan sitten. Vaikea on meinaan tämän päivän maailmassa nähdä nelikymppistä kehäraakkia juhlittuna nousevana tähtenä.

Rehellisesti sanottuna tuota tähden statusta en kyllä osaisi kantaakaan, sen verran metsäläinen junttura olen. Ja toisekseen tullakseen tähdeksi, joutuu yleensä tekemään jos jonkinlaisia kompromisseja musiikkinsa suhteen. Tästä metsäläisestä löytyy aivan liikaa taiteilijaa ja punkkaria sellaiseen. Olen aina sanonut, että mieluummin olen raksalla töissä ja teen sellaista musiikkia, josta nautin kuin myyn sieluni iskelmäsaatanalle.

Onko koko hommassa sitten mitään järkeä, jos ei edes halua menestyä? Mitä mieltä on edes tehdä biisejä, jos niille ei tahdo löytyä kuuntelijoita? Hyviä kysymyksiä. Vastakysymyksenä voisi heittää, että onko menestys tai suosittuus hyvän musiikin mitta? Ainakin kun nykyistä radioiden soittolistavirtaa kuuntelee, niin vastaus on selvä. Aidosti hyvä musiikki taitaa löytyä jostain aivan muualta kuin listoilta.

Tuo toinen kysymys onkin kinkkisempi ja mielenkiintoisempi. Olen kylläkin sitä mieltä, että biisi saa lopullisen täyttymyksensä vasta, kun se soitetaan yleisölle, kaikki musiikki kun on tarkoitettu jaettavaksi. Ja hyväileehän se mieltä, jos biisistä joku vielä saa edes jonkinlaisen elämyksen. Mutta ollakseen hyvä, se ei tarvitse miljoonayleisöä. Kaikkein pienimmillään biisi on onnistunut, jos se tuottaa nautintoa itselle ja sitä on mukava soittaa.

Jossakin vaiheessa sitä on mietiskellyt enemmänkin, että mikä uppoaisi yleisöön, ja että mikä se meikäläisen musiikin kohderyhmä olisi. Tuo ajatus vie kyllä biisintekijän sellaiseen suohon, josta on vaikea päästä ylös. Moni sinne on uponnutkin lopullisesti. Mielestäni hyvää taidetta ei vaan synny, jos takaraivossa jyskyttää koko ajan hirvittävä määrä rajoittavia tekijöitä: Mitä uskaltaa sanoa ja millaista soundia tohtii käyttää, ettei vaan kohderyhmäläiset närkästy. Onneksi itse olen päässyt tuosta suosta ylös.

Vaikka näitä kaiken oman musiikintekijyyden kyseenalaistavia hetkiä tulee aina silloin tällöin, ne huuhtoutuvat yleensä saman tien, kun ottaa kitaran käteen ja alkaa veivaamaan rokettirollia. Näin kävi taas viime viikonloppuna, kun pidettiin parit tehokkaat bänditreenit. Saatiin vieläpä peräti viisi uutta biisiä keikkakuntoon. Ja sitä keikkaakin on taas siis tiedossa. Motivaatio on jälleen matkalla huipulle.

Sanokoot muut mitä lystäävät ja vaikkei koko touhussa ihan oikeasti ole järjen hiventäkään, on soittaminen vaan ehdottomasti parasta mitä housut jalassa voi tehdä, ja miksei ilman housujakin. Ai niin, se alkuperäinen kysymys: Mikä minusta tulee isona? Vastausta en kyllä tiedä vieläkään. Pitäisi varmaan ensin kasvaa aikuiseksi.

OMG mikä UMK

Niin siinä vain kävi, että Pertti Kurikan Nimipäivät nappasi euroviisuedustuspaikan. Nyt kun somepöly on jo hieman laskeutunut, analyseerataanpa kisoja vähän.

Voittajan kritisoijat ovat väittäneet, että PKN ei olisi tuollaisella biisillä voittaneet, jos eivät olisi kehitysvammaisia. Asia on luultavasti juuri näin. Nimpparit sai varmasti suurimman osan äänisaaliistaan muista kuin musiikillisista ansioista. Jotkut äänestivät protestimielessä, jotkut asennetta, aitoutta, erilaisuutta ja jotkut puhtaasti ilmiötä, mutta säälipisteistä tuskin voi puhua. Ja viisut jos mitkä ovat aina olleet ulkomusiikillisuuden juhlaa, että jätetään se jeesustelu suosiolla vaikkapa Timo Mustakallio -laulukilpailuun.

Avataan nyt kuitenkin vähän niitä musiikillisia ja muitakin arvoja. Laulutaidollisesti voitto olisi kuulunut ehdottomasti joko suomen Freddie Mercury Angelo De Nilelle tai eittämättä täydellisen äänenhallinnan omaavalle Opera Skaalalle. Mutta olisiko Angelon viisukuvioissa jo niin kulunut mahtipontisuus puhuttanut enemmälti eurooppaa tai kuinka olisi käynyt Opera Skaalan yksinkertaisesti rasittavalle hahatukselle? Vastaus: Ei ja huonosti.

Paljon huomiota herättänyt Shava oli myös monen suosikki. Ymmärrän toki sen viehätyksen värikkäine kuteineen, mukaansatempaavine rytmineen ja positiivisine asenteineen, mutta biisi oli valitettavan monotoninen. Yhden sävelen melodialla ei edes euroviisuissa pitkälle pötki. Ja vaikka bollywood on Suomessa suht uusi buumi, taitaa se maailmalla olla jo menossa ohi, jos on koskaan kunnolla buumiksi noussutkaan.

Omat tunnistettavat ansionsa oli myös Soljulla, joka yhdisti paikoin ihan tyylikkäästi joikua tyhjänpäiväiseen pop-jollotukseen. Ehkä konseptilla olisi voinut saavuttaa jotakin isompaakin, jos vain biisi olisi ollut tenhoavampi ja laulajalla edes vähän enemmän voimaa tulkinnassaan. Joikukohdat (taustanauhalta?) toimivat toki hienosti.

Kuubanvahvistus Norlan El Misionarion monikulttuurinen sanoma olisi paperilla eittämättä ollut mahtava Suomen edustaja Euroopassa. Olisi näytetty, että kyllä täältä perähikiältäkin kansainvälisyyttä löytyy. Jälleen kerran biisi vain ei oikein kantanut maaliin. Samanlaista latinorytmiä kun on viisukekkereissä kuultu jo rasittavuuteen asti. Sinne Norlan-parka olisi hukkunut muiden sekaan.

Entäpä sitten jonkinlaista ennakkosuosikin viittaa kantaneet Järjestyshäiriö ja Satin Circus? Nättejä poikia ja ihan kivat biisit, siis samanlainen resepti kuin suurimmalla osalla muidenkin maiden edustajista, paitsi että muilla on lisäksi usein tarjolla myös paljasta naiskauneutta. Sitä paitsi Softengine pelasi jo viime vuonna tuon nättipoika-kivabiisikortin.

Kun siis UMK:ta tarkastelee meikäläisen laseilla, oli Pertit ainut oikea vaihtoehto voittajaksi myös musiikillisesti arvioiden. Vaikka unohtaisi kaiken vammaistenoikeus- ja erilaisuussanoman, on jo biisi itsessään varmasti sellainen, joka herättää viisuissa huomiota. Ja juuri sellaisethan noissa karkeloissa ovat tupanneet pärjäämään. Oikeastaan ”Aina mun pitää” on suorastaan nerokas ja ehdottomasti täydellinen punk-biisi: Lyhyt, rujo, huonosti soitettu ja lauletaan siitä mikä vituttaa.

Ai niin, olihan skabassa mukana myös muuan Jouni Aslak. Muistaako kukaan?

Luuletko että kitaraa soittamalla voi parantaa maailmaa?

Palataanpa taas lähemmäksi pääotsikon aihetta. ”Levyä pitääkin aina tehdä sillä tavalla kuin maailman olemassaolon jatkuminen riippuisi sen onnistumisesta”, sanoo A.W.Yrjänä Iltalehden verkkosivujen haastattelussa. Tämä herätti allekirjoittaneenkin miettimään millä motiiveilla tuota musiikkia tulee väsättyä.

Olen sanonut aina, että jokainen uusi biisi pitää tuntua tekohetkellä tai viimeistään juuri valmistuttua maailman parhaalta tai sitä ei kannata tehdä ollenkaan. Jos jo tekovaiheessa on sellainen olo, että ”tää nyt on vaan tämmönen levyn tai settilistan täytebiisi”, varmuudella se tulee juuri sellainen olemaankin eikä elinkaareltaan varmasti kovin pitkä.

Juuri tällä hetkellä taas ajankohtainen Euroviisuhuuma on varsinainen antiesimerkki tästä ajattelutavasta. Kyseisessä ”laulukilpailussa” kun kuulee valitettavan harvoin ihan rehellisen hyvää biisiä, sellaista joka kestäisi pelkkää kuuntelua, sellaista joka kestäisi riisua kaikki se turboahdettu poliittisihmisoikeustasa-arvomaailmanparannuspaljaspintaräjähdysvaloshow. Ehkäpä juuri siksi Pertti Kurikan nimipäivät kuulostaa tuossa joukossa niin raikkaalta ja jotenkin puhtaalta. (Tätä kirjoittaessa UMK:n voittaja ei ole vielä selvillä.)

Toki viisuihin täytyy suhtautuakin hyvin eri lailla kuin esimerkiksi Queenin stadionkonserttiin. Showelementit ovat siinäkin vähintään yhtä isossa roolissa, mutta kaiken pohjana on silti ehdottoman hyvä musiikki, jonka päälle show on rakennettu. Viisuissa taas shown sekaan on istutettu hajanainen rypäs etäisesti musiikkia muistuttavia numeroita. Ja lopuksi jännitetään mikä teema tänä vuonna yhdistää Eurooppaa.

Ehkäpä homma menee musiikillisesti pieleen jo siinä vaiheessa, kun päätetään tehdä biisi Euroviisuihin. Sama sairaus taitaa toistua minkä tahansa ns. tilaustyön kanssa. On toki onneksi olemassa liuta virkistäviä poikkeuksia, mutta väittäisin että itse biisistä katoaa heti kättelyssä jotain, jos sitä tehdään tietoisesti jollekin tietylle artistille tai tiettyä tapahtumaa varten, tiettyihin raameihin.

Samaan kuvioon liittynee kerta toisensa jälkeen onnahtaneet Idols- ja Voice of Finland –voittajien ensilevytykset. Valtava mediahuomio ja hypetys onnistutaan lahjakkaasti upottamaan suohon korkeintaan keskinkertaisia keskipullabiisejä sisältävällä levyllä. Ymmärrän toki, että levy yritetään yleensä puskea ulos mahdollisimman pian kisan päätyttyä. Näin ajatellaan saatavan kaikki hyöty irti TV-näkyvyydestä. Ettei ihmiset vaan ehdi unohtamaan. Onkohan niin, että suurin osa biiseistä on valmiina jo ennen voittajan ratkeamista? Niin samanlaiselta levytykset kuulostavat riippumatta artistista.

Kuinkahan kovaa menisi metsään, jos joskus tehtäisiin kisavoittajan debyyttilevy puhtaasti artistin itsensä eikä formaatin näköiseksi? Miksi joka kerta pitää lyödä päätä seinään todetakseen, että ei se nyt taaskaan lähtenyt lentoon tämänkään voittajan ura? Miksi ei voisi ottaa mallia edes heikommille sijoille jääneiden useinkin paremmin menestyneistä debytoinneista? Miksi sen levyn pitää aina olla iskelmää?

Tässä olisikin ilmainen neuvo kuolinkamppailua käyvälle levyteollisuudelle: Kokeilkaapa lanseerata joskus jotakin omaperäistä, yllättävää ja aidosti musiikin ehdoilla tuotettua materiaalia. Saatatte yllättyä itsekin. Usein ne kaikista suurimmat hitit kun tulevat enemmän tai vähemmän vahingossa. Epäaitous ja liian tarkkaan viilattu markkinointistrategia loistaa aina kilometrien päähän. joskus sen voi jopa haistaa.

”Levyä pitääkin aina tehdä sillä tavalla kuin maailman olemassaolon jatkuminen riippuisi sen onnistumisesta”

Usko potenssiin kaksi

Löytyyhän meiltä fundamentalismia ihan omasta takaakin. Enkä tarkoita nyt radikalisoituvia mamuja, vaan ihan kotoperäisiä kristinuskoon tai sen laitamille perustuvia lahkoja.

Näitä kaikkia yhdistää yleensä hyvin suljettu ja tiivis yhteisö, joiden toiminnasta suuri yleisö ei tiedä käytännössä mitään. Tämän lisäksi kunkin yhteisön oma maailman- ja uskonkäsitys on ainut oikea. Muut ovat väärässä. Epäilyksille tai kritiikille ei ole sijaa lahkon sisällä.

Miksi nämä yhteisöt ovat sitten niin suljettuja? Tällaisilla maallistuneen evankelisluterilaisen laseilla maailmaa katsovana ensimmäisenä tulee mieleen, että siellä salaillaan jotain, että kaikki sen toiminta ei kestä päivän valoa. Ja tippuuhan noista piireistä tasaisin väliajoin hyytäviä paljastuksia pedofilian, insestin ja sukurutsan ym. vähemmän raamatun oppien mukaisen toiminnan harjoittamisesta.

Mutta etten syyllistyisi yleistämiseen, korostan, että ihan varmasti suurin osa lahkojen edustajista elää niin sanotusti herran nuhteessa ihan tavallista elämää. Suurin ongelma lienee se, että yhteisön sisällä muutamien yleensä vaikutusvaltaisten henkilöiden tekemiä hirmutekoja piilotellaan ja hyssytellään ja paljastumista pyritään viimeiseen asti välttämään. Tässä suhteessa se tavallinenkin jäsen syyllistyy rikoksen avunantoon ja on näin ollen osaltaan syyllinen.

Tähän liittyy yksi eniten ihmisten käyttäytymisessä vihaamani piirre: kaksinaamaisuus. Rippikouluajoilta muistan sellaisen raamatun termin kuin ”ulkokultaisuus”. Se tarkoittanee esimerkiksi sitä, että päivisin esiinnytään sädekehä vahattuna oppien mukaan levittäen sanaa ja tehden hyviä tekoja lähimmäiselle, mutta illalla, kun aurinko ja valot sammuvat ja Jumala ei näe, hiivitäänkin salaa tyttären huoneeseen. Jos kakku on leivottu ulosteesta, ja vaikka se koristellaan kauniisti kermavaahdolla sekä nonparelleilla, maistuu se silti suurimmalta osin ulosteelta.

Jos ei mentäisi edes ihan edellisen kuvauksen kaltaisiin raakuuksiin ja yksiselitteisiin rikoksiin, löytyy lahkojen opeista ja tavoista paljon muutakin epäilyttäviä piirteitä. Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi tästä: Lääkäri kehottaa lestadiolaismiestä pidättäytymään vaimonsa raskaaksi saattamisesta. Tämän terveys kun ei kestäisi enää yhtään enempää. Miehen vastaus: ”No, kyllä Jumala antaa sitten uuden vaimon.”

Omaa lukuaan epäilyttävien tapojen kirjaan kirjoittaa esimerkiksi Tapani Koivuniemen liike painoindeksivaatimuksineen ja pitkine suudelmineen, Nokia-missio ”ihmeparantumisineen” ja vaikkapa Jehovan todistajat Suomen lain sujuvasti ohittavine oikeuskomiteoineen. Vastaavia outouksia löytyy varmasti joka uskonyhteisöstä.

Tässä kohtaa haluan painottaa sitä, että en ole tuomitsemassa lahkoihin liittyneitä ja niiden oppeihin täydestä sydämestään uskovia ihmisiä. Jokainen saa muodostaa itselleen sellaisen maailman tarkastelutavan kuin haluaa. Kysyisin kuitenkin, että saako vaikkapa lestadiolaisperheeseen syntynyt lapsi aidosti valita? Tai onko esimerkiksi itsetuhon partaalla keikkuvan alkoholistin auttamisessa kyse aidosta auttamisen halusta vai aivopesusta? Ja syrjäyttääkö yhteisön lait aina yhteiskunnan lait sekä ihmisen sisäänrakennetun moraalikäsityksen?

Usko

Sohaistaanpa muurahaispesää ja puhutaan vähän uskonnoista. Asiahan ei sinällään millään tavalla liity tämän blogin pääotsakkeen alle. Tai toisaalta mihinkä se ei liittyisi? Jollain tavalla uskonto vaikuttaa meidän kaikkien, siis myös muusikkorenttujen, elämään.

Jokainen on varmasti joutunut seuraamaan Al-Qaidan, Isisin, Boko Haramin ym. aikaansaannoksia uutisista niin omissa maissaan kuin viime päivinä myös täällä Euroopassa. Täällä yltäkylläisyyden keskellä on vaikea ymmärtää sitä epäinhimillisyyden määrää, mitä nämä ryhmittymät toiminnallaan osoittavat. Ja se kaikki tapahtuu islamin nimissä kristinuskoa vastaan.

Mistä tuollainen viha sitten kumpuaa? En ole historoitsija enkä uskontotieteilijä, mutta luulisin, että kaikki on saanut alkunsa jo ristiretkien ajalta ellei jo aiemmin. Takana on siis jopa tuhansien vuosien kauna ylimielistä länttä vastaan. Eivät tainneet nimittäin ristiretket ihan leppoisia sananlevitysreissuja olla. Verta vuodatettiin ylenmäärin, kaikki kristinuskon nimissä islamia vastaan.

Kristittyjen omatuntokaan ei siis ihan puhtoinen ole, jos puhutaan epäinhimillisyyden määrästä. Eikä esimerkkejä etsiäkseen tarvitse mennä edes ristiretkiin asti. Väliin mahtuu niin inkvisitiota, jonka käännytysmenetelmistä kaikilla lienee vähemmän inhimillinen mielikuva, kuin kolonialismiakin, joka onnistui tuhoamaan kokonaisia kulttuureja levittäessään länsimaista hyvinvointia ja kristinuskon autuutta. Eikä pidä unohtaa eräänkin valitun kansan toimia eräänkin länsimaisen suurvallan tuella tälläkin hetkellä kirjojen luvatulla maalla.

Jos vertaa näitä kahden eri uskonnon nimissä tehtyjä veritekoja, yhdistävä tekijä lienee jokin aivan muu kuin uskonto. Väittäisin, että pohjimmiltaan kyse on vallasta ja rahasta. Konflikteissa ja sodissa on ylipäänsä aina pohjalla se, että niistä hyötyy joku tai jotkut. Tässä kohtaa kun muistetaan lähi-idän mittavat mustan surman, öljyn, esiintymät, on muheva poliittis-uskonnollis-talouskeitos valmis kiehumaan yli.

Olen varma, että suurin osa tavallisesta kansasta niin islamilaisissa kuin kristityissä maissa haluaa vain elää sovussa. Kukaan normaali-ihminen ei halua tappaa toista ihmistä minkään asian puolesta, ei edes uskonnon, eikä mikään uskonto siihen käske. Tappofatwatkin asettaa aina joku johtavassa asemassa oleva, ei koraani, ja ne ovat aina pohjaltaan poliittisia, ei uskonnollisia.

Ymmärrän toki tavallisenkin ihmisen radikalisoitumisen: Pommi- tai terrori-iskussa on juuri menehtynyt sisko ja isä. Päässä takoo kysymys, miksi? Miksi juuri heidän piti kuolla? Heillä ei ollut mitään tekemistä konfliktien kanssa. Tähän tunnetilaan kun kuulee Osama Bin Ladenin tai George Bush juniorin vihanlietsonnat, voi tuntua, että kosto on ainut oikea ratkaisu.

Tähän liittyy ihmisen luontainen ja ehkä tuhoisin tapa käsittää maailmaa: Yleistäminen. On helppoa todeta, että kaikki ryssät ja mannet on varkaita tai muslimit verenhimoisia hulluja. Jokaisessa rodussa, uskontokunnassa, sukupuolessa ja töysäläisessä on kuitenkin niin monta mieltä kuin on ihmistä. Ja lopulta kunkin ryhmän kyseenalaisen maineen luomiseen ei tarvita kuin kourallinen kyseenalaisesti toimivia yksilöitä.

Loppuun vielä vanhan hipin kulunut mutta edelleen valitettavan ajankohtainen ja valitettavan kaukaiselta tuntuva vetoomus:

Imagine there's no countries
It isn't hard to do
Nothing to kill or die for
And no religion too
Imagine all the people
Living life in peace...

-John Lennon-

Kaikki tahtoo elää säkenöivästä voimasta

Jokainen ihminen on jollain lailla tekemisissä musiikin kanssa ja jokaiselle sillä on valtava merkitys, halusimme tai emme. Musiikkia on ollut olemassa aina, jo siitä asti, kun ihminen alkoi erottua apinasta ylisuuriksi paisuneine aivoineen. Musiikki on ollut iänpäivää olennainen osa uskonnollisia menoja ja erilaisia rituaaleja sekä käsittääkseni jo hyvin varhain sitä on harjoitettu myös ihan vain viihdykkeen ominaisuudessa.

En ole aivotutkija, mutta ei tarvitse ollakaan tajutakseen, että musiikki pureutuu yllättävän syvälle ihmisen muistiin johonkin selkärangan hermosäikeisiin asti. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa se kuinka muistisairas vanhus saattaa yhtyä äkkiarvaamatta vanhan virren veisuuseen, vaikka on ollut pitkään täysin puhumaton ja häneen ei ole saatu yrityksistä huolimatta mitään kontaktia. http://www.muistiasiantuntijat.fi/memo.php?udpview=read&src=db25114&sid=124&issue=2011-03&lang=fi

Luulisin, että edellisessä on kysymys musiikin monimuotoisista kytköksistä elettyyn elämään. Vanhus on ehkä ennen sairastumistaan ollut innokas kirkossa kävijä. Virren hänelle merkityksellinen sanoma on pureutunut mieltä koskettavan melodian kanssa syvälle ”sieluun”. Kirkossa käydessään hän on tavannut ystäviään ja tuntenut yhteisöllisyyttä muun seurakunnan kanssa, mahdollisesti myös tuntenut olevansa yhteydessä Jumalaan. Musiikin kokemiseen liittyy siis aina muutakin kuin pelkkä kuuntelukokemus.

Juuri nyt ulkomaita myöten monien huulilla oleva Pertti Kurikan Nimipäivät on myös mainio esimerkki musiikin moninaisista hyvää tekevistä mahdollisuuksista. Vaikka en ihan varauksettoman innostuneesti ole PKN:ää Euroviisukoneiston möyhennettäväksi laittamassa, on jätkien tähän astinen matka ollut hienoa seurattavaa.

Soittajana minua kiinnostaa tässä etenkin musiikin tekemiseen liittyvä terapeuttinen vaikutus. Soittaessa kun joutuu keskittymään ainakin sen parin minuutin ajan täysillä yhteen asiaan. Se ei liene kehitysvammaiselle aina niin itsestäänselvää. Ja mikä parasta, punkista kun on kysymys, jätkät saavat purkaa turhautumistaan ja hyväksyttävässä konseptissa haistattaa paskat kaikille joutumatta suurempiin vaikeuksiin. Biisien treenaus ja varsinkin keikoilla käynti kehittää keskittymiskyvyn lisäksi roimasti myös kärsivällisyyttä ja muistia.

Nyt kun Nimppareista on tullut jo jonkinlainen ilmiö, ei voi vähätellä sen vaikutusta yleiseen mielipiteeseen. Ilmiö tuo kehitysvammaiset meidän kehitysvammattomien keskelle tasavertaisina ihmiskunnan edustajina ja vieläpä punkin röyhkeydellä. Ehkäpä ennakkoluuloisimmankin muuriin saadaan näin edes pieni särö.

Itse vierastan ajatusta, mutta onhan musiikkia toki käytetty usein myös erinäisten poliittisten tai aatteellisten tarkoitusperien eteenpäin viemiseen. Oksennusrefleksin aiheuttavat ainakin nämä whitepower-idiootit, mutta vaikka esimerkiksi Rage Aginst the Machine on arvoiltaan jo lähempänä omiani, en jaksa senkään suhteen innostua saarnaamisen määrästä. Atteellisuus syö mielestäni musiikin itsensä arvoa ja hienosta asiasta tulee näin vain väline.

Musiikki jättää siis koko ajan jälkiä meidän kaikkien aivopoimuihin, vaikkakin joskus toivoo, että tietyt biisit saisivat olla jättämättäkin. Mutta sinne ne ärsyttävimmätkin hitit tallentuvat kuten toki myös sykähdyttävät taide-elämykset kaikkine ulkomusiikillisine tunnelmineen ja kytköksineen. Olen piirrellyt kauhukuvaa, että sitten kun istun muistisairaana vanhuksena vanhainkodin kiikkustuolissa, joku innokas hoitajaopiskelija googlettaa nuoruuteni hittimusiikkia koittaen saada meikäläisen ilmeen värähtämään. Voin luvata, että varmasti värähtää, jos luureista tupsahtaa vaikkapa Captain Jack!

Putkiaivosoundi

On tuo pääkoppa tai oikeastaan sen sisältö sitten kummallinen elin. Kun sille antaa mahdollisuuden levätä, se tosiaankin ottaa mahdollisuudesta kaiken irti ja taantuu helposti lähes katatoniseen tilaan. Toisaalta kun tuolle hermokudelmalle tarjoaa vähänkin puhdetöitä, alkaa se tuottaa rutkasti satoa tehtävänannon ulkopuoleltakin.

Nykyinen bänditoiminta on ollut pitkään (lue: liian pitkään) jonkinlaisessa kelluvassa tilassa. Homma toimii, mutta toimintaa on ollut vain luvattoman harvakseltaan eikä mitään masterplania ole tuumattuna. Noh, tuossahan tulee kohta mieleen, että nythän on aikaa tehdä ripakopallinen uusia biisejä ja hioa ne timanttiseen loistoon kaikessa rauhassa. Ja kuinkas kävikään. Pää loksutti tyhjää kuin maamoottori.

Aikani tyhjää loksuteltua ajattelin ottaa lisähaastetta elämään opiskelun muodossa. Aloin opiskella ilta- ja etähommana datanomiksi. Nuo tietokonesysteemit ovat lähtökohtaisesti niin kaukana mukavuusalueelta, että funtsattava tulvikin yhtäkkiä yli laitojen. Alkujärkytyksestä selvittyään aivot alkoivat kuitenkin työstää jo uutta haastetta. Pistin käytäntöön pitkään muhineen suunnitelman omasta blogista. Vaikka sitä ei tätä lukiessa varmaan heti tule ajatelleeksi, joutuu näidenkin tekstien tuottamiseen käyttämään jonkin verran aivokapasiteettia.

Ja kas, oltiinkin siinä tilanteessa, että vuorokauden tunnit alkoivat käydä vähiin. Koulun puolesta tehtäviä sai tehdä kaiken iltaa ja viikonloppuja. Blogiaiheita tulvi mieleen taajaan. Töissä joutui viettämään merkittävän osan hereilläoloajasta ja kotihommillekin piti repiä (puolison mielestä enemmänkin) aikaa.

Mitä tekeekään tuossa tilanteessa rakas ajatteluelin? Pistää liinat kiinni ja tilttaa? Ei, vaan päinvastoin, biisinteksti-, riffi- ja melodia-aihioita alkoi pyöriä päässä rasittavuuteen asti. Juuri siinä hetkessä kun ei olisi ollut oikeasti aikaa ruveta niitä työstämään. Mutta minkäs teet, kun musiikille on sielunsa myynyt, niin pitäähän biisit kirjoittaa. Saldo toistaiseksi: Kaksi melko, yksi lähes valmis ja yksi oraalla oleva Neiti Rubinstein -teos sekä yksi Sussulle tehty tekstiehdotus. Kaikki tämä parin viikon sisään.

Ihmetellä täytyy miten moneen eri suuntaan tuolla nupilla (ja nyt puhutaan miehen putkimallista) onkaan rahkeita. Mutta koetetaan nyt ottaa tästä kaikki irti ennen kuin se oikeasti tilttaa.

Mistä sikiääkän tämä jano

järjen nielevä mielen suo

miestä tempova metrinen halko

joka lopettaa vain kun juon

Lapsuuden sankareille osa 3

Tökitäänpä vähän tikulla silmään ja muistellan vanhoja. En ole koskaan ollut mikään varsinainen musadiggari kuuntelijan ominaisuudessa. En ole haalinut mittavia levykokoelmia enkä seurannut kovin intensiivisesti artistien uria saatikka jaksanut kiinnostua enemmälti musavisanippelitiedosta. Omat diggailun ja vaikutteidenimukohteeni meikäläisenkin historiasta kuitenkin löytyy.

Kiinnostus populaarimusiikkiin alkoi minulla niin kuin monella muullakin samoihin aikoihin, kun ensimmäiset hatarasti häpykarvoja muistuttavat haituvat alkoivat ilmaantua alapäähän. Herääminen osui siis kasarin puolen välin tietämille. Ja mikäpä siihen aikaan oli kovempaa kamaa kuin W.A.S.P., Twisted Sister, Mötley Crue ym. pörröpäähevipumput. Kissiin en kuitenkaan koskaan hurahtanut, syytä en osaa sanoa.

Vähintään yhtä suuri innostuksen vaikute kuin tarttuvat biisit oli varmasti bändien hurja ulkoinen habitus ja vallankin se, että ne kauhistuttivat vanhempia. Ilmiö taitaa toistua tavalla tai toisella sukupolvesta toiseen, bändit ja tyylit vain vaihtuvat. Blackmetallivanhempien lapset varmaan tälläkin hetkellä järkyttävät kalkkiksiaan Robinilla.

Pikkuhiljaa musiikkitajuntaan hiipi myös muuan Iron Maiden ja varsinkin Motörhead, jota diggailin aikanaan yllättävänkin lujaa, vaikka se poikkesi räkäisyydellään muusta kasarimatskusta radikaalisti. Tunnustettakoon tässä myös, että tykkäilin hyvin hyvin salaa myös esimerkiksi joitakin Dingon ja Mamban biisejä. Sitähän ei silloin tietenkään voinut kenellekään paljastaa. Nehän olivat tyttöjen musaa. Ensimmäiset teinituskakyyneleeni muistan kuitenkin itkeneeni Mamban Älä jätä minuaa kuunnellen. Kannattikohan tuota paljastaa vieläkään?

Dingon lisäksi muukin kukkeuttaan elänyt suomirock löysi sijaa nuoren pojan korvakäytävissä. Olihan joukossa paljon sellaistakin, jota sai ihan avoimesti kuunnella. Popedaa muun muassa tuli kuunneltua paljon ja vaikkapa Eppuja ja Juicea jonkin verran. Yö oli taas niillä rajoilla Joutsenlauluineen.

Ensimmäisen suuren musiikillisen järkytyksen koin, kun kaveri kerran kiikutti kuunneltavaksi Metallican ...And Justice For All -levyn. Se oli jotain sellaista mitä ei pitänyt edes olla olemassa. En meinannut millään käsittää, miksi piti soittaa niin nopeasti ja että miksi biiseissä piti olla niin paljon osia ja mittakin järjestään yli viisi minuuttia. Jokin siinä kuitenkin viehätti.

Koskaan minusta ei mitään Metallica-fania tullut, mutta eittämättä se aukaisi ovet uuteen maailmaan. Alkoi metalliaikakausi. Anthrax, Slayer, Megadeth ym. trashvelhot kasvattivat tilaa sydämessä samaa tahtia kuin rajusta vanhempien vastarinnasta huolimatta kasvoi tukka teinipojan päässä.

Mukaan hivuttautui myös astetta rankempaa deathmetal-örinää, josta en oikeasti koskaan tosissaan innostunut. Tarve kuulua porukkaan ja näytellä kovaa jätkää oli kuitenkin niin kova, että jonkin verran sihenkin piti tutustua. Tähän liittyy myös hauska anegdootti. Tilattiin poikain kanssa postimyynnistä kuuminta muotia olevia selkälippuja, hihamerkkejä yms. Minähän tilata pläjäytin Death-bändin selkälipun, vaikka en kyseistä kokoonpanoa ollut kuullut nuottiakaan. Se vaan näytti niin räyhäkkäältä. Enkä muuten ole tänä päivänäkään varmaan biisiä enempää bändiä kuluttanut.

Ikää tuli ja varovasti myös ihan oma musiikkimaku alkoi nostaa päätään. Rauta-ajan jälkeen koitti jonkinlainen hippikausi. Aloin pikkuhiljaa kiinnostua 60- ja 70-luvun rockista. Ensin kolahti Deep Purple, Led Zeppelin, Black Sabbath ym. esiheavybändit. Alkuaikojen Uriah Heepilla on myös erityinen paikka sydämessäni.

Tajunta laajeni pian mm. Jimi Hendrixin, Doorsin ja Janis Joplinin happoiseen suuntaan. Kyseiset artistit sopivat hyvin omaa päihteiden käyttöä opettelevan nuorikon ajatusmaailmaan. Onneksi Etelä-Pohjanmaa oli vielä tuohon aikaan huumeiden suhteen sen verran takapajulaa, että enimmäkseen piti tyytymän alkoholiin.

Ajan myötä oma soittoharrastus alkoi olla jo sen verran vakavaa, että kiinnostus musiikkiin muuttui koko ajan ”ammattimaisemmaksi”. Maku laventui ja enää ei kaveripiiri tai mikään muukaan ulkomusiikillinen seikka vaikuttanut diggailuun, vaan uskalsi jo tykätä vähän kaikesta genrerajoista piittaamatta.

Tekstittäjän herääminen sisällä sai aikaan yhä kasvavan innostuksen kotimaista musiikkia kohtaan. Imin hirvittävän määrän inspiraatiota J.Karjalaiselta, CMX:ltä, Dumarilta, Zen Cafelta ynnä muilta. Eniten omaan musiikkiin on kuitenkin ehdottomasti vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen Sielun veljet.

Tämän päivän musiikkimaku on varmaankin jonkinlainen mixtuura noita kaikkia alkuelämäni mielitiettyjä lisättynä ripauksella niin uusia tuulia kuin savikiekkojen rahinaakin. Toisin sanoen hyvä biisi on hyvä biisi esittää sen sitten Agents tai Annihilator. Tärkeintä on, että esittäjästä ja esitettävästä löytyy jotain kulmaa, johon tarrata kiinni tai edes vähän hiekkapaperia pinnalla. Liian kiiltävä ja hiottu sujahtaa nopeasti pois levylautaselta.

Biisi ja kuinka se tehdään

Pureudutaanpa ensimmäistä kertaa varsinaisesti tämän blogin otsakkeen mukaiseen aiheeseen. Kauko Röyhkä kirjoitti taannoin facebook-päivityksessään, että häneltä kysytään usein kuinka niitä lauluja tehdään, johon Kauko, että ei hän tiedä, hän vain tekee niitä. Jotakuinkin samanlaisen vastauksen voisin antaa minäkin. Mitään vedenpitävää vastaustahan tuohon kysymykseen on mahdotonta antaa, tekotapojakin kun on varmasti vähintään niin monta kuin on tekijää. Koetan nyt kuitenkin avata tässä vähän omaa biisintekoprosessiani.

Allekirjoittaneella homma lähtee liikkeelle yleensä tekstistä, tarkemmin sanoen lyhyestä lause- tai säeparista. Tässä vaiheessa ei teemasta eikä varsinkaan juonesta ole vielä hajuakaan. Ne muotoutuvat vasta, kun tekstiä alkaa tulla lisää. Joskus tosin itselle asettaa tiedostaen tai tiedostamattaan joitakin aihepiiri- ja tyylitavoitteita ("nytpä teen sellaisen nyyhkyballadin, että Joutsenlaulukin kalpenee"). Silloin tekeminen vain menee turhan hankalaksi. Parempi on antaa tekstin ja fiiliksen viedä.

Joskus harvoin biisi saa lähtölaukauksensa myös melodian- tai riffinpätkästä. Siinäkin tapauksessa ympärille muodostuu hyvin pian tekstiä. Ja jos ei muodostu, laulun verso kuihtuu suurella varmuudella takaisin maan multiin. Meikäläisen pääkoppa kun on rakennettu niin, että pelkkä yksittäinen riffi ei kauan mielessä pysy. Sanottakoon tässä kohtaa, että en käytä koskaan nauhuria biisintekoprosessin aikana. Olen siis samaa koulukuntaa John Lennonin kanssa: Jos eilen keksitty melodia ei muistu enää tänään mieleen, ei se ollut niin hyvä, että sen tarvitsisi muistuakaan.

No, nyt on kuitenkin laulun siemen kylvetty maahan. Jos ensimmäiset sanat ja siihen yhtyvät melodiat ovat selkeästi kertosäematskua, prosessi etenee sitten se edellä. Näin päin se meneekin yleensä vaivattomimmin. Hyvän kertosäkeen ympärille on aina jotenkin helpompi tehdä säkeistöt kuin päinvastoin. Joskus on mehukkaita alkioita joutunut siirtämään syrjään, kun "liian" hyvän säkeistön perään ei vaan irtoa "parempaa" kertsiä. Mutta edelliseen kappaleeseen viitaten jos alkio on tarpeeksi mehukas, se säilyy kyllä mielessä ja sitä voi näin ollen käyttää myöhemmin.

Kun säkeistö ja kertsi on kutakuinkin muodossaan alkaa yleensä eniten hankaluuksia tuottava vaihe. Aika harvoin biisi toimii pelkästään A- ja B-osan varassa, vaan tarvitaan vielä C-osa (tai bridge tai miksi sitä nyt halutaankin kutsua). Joskus homma hoituu simppelillä pikku koukulla ja/tai soololla, mutta usein kappale ja varsinkin tarina huutaa jotakin vähän syvempää. Aika monta kelvollista raakiletta on majaillut pöytälaatikossa pitkiä aikoja C-osajumin takia.

Koko prosessin ajan sekä teksti että melodia kulkevat käsi kädessä. Esimerkiksi säkeistön melodia elää sitä mukaa kun tekstiä tulee ja myös teksti saattaa muuttua, jos melodiaan kehittyy joku uusi koukku. Hyvin harvoin teksti on kokonaan valmis ennen sävellystä. Niissäkin tapauksissa se on luultavasti aikaisemmin roskakoriin päätyneen huonon biisin hyvä teksti, jolle on halunnut antaa uuden mahdollisuuden. Sävellys taas ei ole koskaan missään olosuhteissa, kun siis puhutaan itselle tehdyistä biiseistä, valmis ennen tekstiä. Tekstit ensin vaikka pää edellä kaivoon.

Biisi on nyt raavittu kuta kuinkin ymmärrettävään muotoon. Jos se tuntuu edelleen maailman parhaalta biisiltä, voi alkaa harkita sen esittelemistä bändille. Bändi-päivityksessä puhuinkin jo vähän tästä kuviosta. Vaikka olen tehnyt lauluja jo parinkymmenen vuoden ajan, joka kerta olo on yhtä alaston, kun laulunsa bändin tyypeille tarjoilee. Maailman paras biisi voi hetkessä murentua ja valua lattialankkujen raosta rossipohjaan näkymättömiin. Siinä kohtaa ei auta muuta kuin kerätä itsetuntonsa rippeet talteen ja aloittaa koko homma alusta.

Harvoin tilanne on kuitenkaan ihan noin dramaattinen. Kyllä biisistä yleensä jotakin hyvää löytyy ja bändimylly osaa hioa klasista kristallia. Sitä paitsi on kahdessakymmenessä vuodessa sentään sen verran itsekritiikki ja -suojeluvaisto kehittynyt, että kyllä kaikkein paskimmat ideat jäävät omaan roskakoriin eivätkä edes kulkeudu bändikämpälle asti.

Jos biisi on selvinnyt siihen asti, että se otetaan mukaan keikkasettiin tai jopa julkaistaan äänitteenä, on se selvinnyt aika monen kuopan yli ja on näin ollen varmuudella hyvä kipale. Aika sitten näyttää onko se se maailman paras biisi.
Yleensä ei ole.

Lapsuuden sankareille osa 2

Ravistellaanpa vielä vähän populaarimusiikin loputonta myyttilaatikkoa. Juice-kirjaa lukiessa on alkanut koko ajan enemmän tympiä kirjoittajan tarve liittää päähenkilön tekstit suoraan elettyyn elämään, tiettyihin elämäntilanteisiin. Kun Juice laulaa eron tuskasta, sen täytyy olla kytköksissä milloin kenenkäkin tyttöysävän tai vaimon kanssa koettuun rakkauden loppumiseen. Ja kuinka raastavasti ja suoraan hän aiheesta kirjoittaakaan.

Paskat, sanon minä. Väittäisin, että niin Juice kuin kuka tahansa lauluntekijä kirjoitti/kirjoittaa oikeasti hyvin harvoin suoraan omasta elämästä. Tämä jo siitä syystä, että liian läheltä liippaavien tunteiden kuvaus kuulostaa yleensä hirvittävän kornilta. Toki omia kokemuksia tulee hyödynnettyä tekstejä tehdessä, mutta pölyn pitää antaa laskeutua ennen kuin oman elämän käännekohdista kannattaa lähteä laulussa ruotimaan. Ja kun aikaa on kulunut, pateettisten tunteiden sekaan on tullut jo vähän järkeä ja asiaa osaa katsoa leveämmällä putkella. Mukaan on sekoittunut tällöin ehkä jo muiden vastaavia kokemuksia.

Lauluntekijät ovat yleensä myös erityisen tarkkasilmäisiä ympäristönsä seuraajia. Hyvin todentuntuisen biisin voi saada vaikkapa siitä, kun näkee ohimennen tuskaisen yksinhuoltajan keräävän ostoksiaan pitkin supermarketin parkkipaikkaa. Muovipussin sangat saatana ovat pettäneet. Päähenkilö saa nimekseen Liisa, jonka elämä ei ole mennyt ihan niin kuin kioskikirjallisuudessa. Ukko lähti Janitan matkaan ja jätti velat ja muksut taakseen. Kuulija pystyy kuvittelemaan Liisan elämän ja tunteet todeksi, vaikka lauluntekijä ei oikeasti tunne ketään sen nimistä eikä edes samassa elämän tilanteessa olevaa Pirkkoa. Kuinka hyvin kuulijaa voikaan huijata, kun laittaa tekstiin minä-kertojan?

No onhan meillä toisaalta nämä Norjan bläkkissepät, jotka aikanaan elivät musiikkinsa sanomaa pikkaisen liiankin innokkaasti ja valitettavan yksyhteen. Mentaalitapaukset ovatkin erikseen. Tuosta tulee mieleen oma (pimeä) menneisyys Kuolleen etanan ajoilta. Jos silloin olisin oikeasti elänyt ja kokenut laulujeni aiheet, olisin moninkertainen murhamies ja seksuaalirikollinen pahimmasta päästä. Itsemurhaankin olisin turvautunut useita kertoja. Mutta hengissä ja vapaalla jalalla tässä edelleenkin ollaan.

Etanan aikaisista ahdistuksen purkauksistakaan on suht turha myöskään vetää liian syvällisiä analyysejä kirjoittajan pahasta olosta tai yhteis- ja ihmiskunnan mädännäisyydestä. Kerrottakoot nyt tässä, että silloin mauttomuuden rajoilla keikkuvien ja usein raikkasti rajat ylittävien tekstien perimmäinen tarkoitus oli ensisijaisesti hätkähdyttää. Vain satunnaisesti sekaan saattoi livahtaa jotain sanoman tapaista ja jopa samaistumispintaakin.

Kaikesta edellä paasaamastani huolimatta on kuitenkin arvokasta, jos teksti herättää kuulijan ajattelemaan jotain, vaikka sitten tekijän sielunmaisemaa. Se on mielestäni arvokkain asia, jonka lauluntekijä pystyy yleisölleen antamaan. Eli funtsataan ja analyseerataan tekstejä vaan niin kuin ennenkin, mutta muistetaan samalla, että hyvällä lyyrikolla on aina myös hyvä mielikuvitus. Ja joskus joku sana saattaa olla tekstissä ihan vain siksi kun se soundaa hyvältä.

Ai ai kun on kaunis ja ylpee

Matleena kun se katseissa kylpee

Lapsuuden sankareille

Sain joulupukilta lahjaksi Antti Heikkisen kirjoittaman ”Risainen elämä, Juice Leskinen 1950-2006” -elämänkertakirjan. Toistaiseksi (en ole vielä lukenut loppuun) varsin ansiokkaaksi osoittautunut teos herätti pohtimaan Juicen lisäksi yleisemminkin artistien taiteilija- ja ihmiskuvaa, henkilöpalvontaa, myyttisyyttä sekä heihin yhdistettyjä lieveilmiöitä.

En ole ikinä osannut ymmärtää kunnolla henkilöpalvontaa. Ihailen toki itsekin useiden artistien tuotantoa ja jaksan ihmetellä esimerkiksi karisman määrää, tulkintakykyä tai biisintekotaitoa. Kaiken sen takana, uskokaa tai älkää, on kuitenkin ihminen, lopulta perin samanlainen kuin kuka tahansa meistä. Luultavasti helvetin kovan treenauksen ja työn tuloksena tämä ihminen on vaan onnistunut luomaan jotain mieltämme hyväilevää, raastavaa, vaikuttavaa, koskettavaa. Se on mahtava taito, mutta mitään jumalallista siinä ei ole. Vanhan viisauden mukaan ei ole olemassa lahjattomia tai lahjakkaita vaan laiskoja tai ahkeria. Mielestäni nero-sanaa viljellään näissä yhteyksissä aivan liian heppoisin perustein.

Toinen nenässä kutittava herne on kuva herkästä taiteilijasta, joka herkkyytensä vuoksi sortuu niin kovin helposti päihteisiin ja saa käyttäytyä kuin moukka muita kohtaan, kun elämä on vaan niin haurasta. Paskat, ei artisti sen helpommin viinan virtaan huku kuin kukaan muukaan. Lähempänä totuutta lienee se, että tien päällä on vaan niin paljon luppooaikaa, joka paikassa tarjoilua ja ympärillä yleensä päihdemyönteinen työyhteisö. Eikä edellä mainitut seikatkaan ole syy rappeuteen. Jos ihminen on altis alkoholismille, ihmisestä tulee alkoholisti, kun viinaa juo, yhtä hyvin niin taiteilijasta kuin Siwan kassasta.

Taiteilijuus sinällään ei myöskään oikeuta kohtelemaan toisia ihmisiä paskamaisesti, eikä sitä mielestäni pidä sietää vain siksi, että toinen vaan nyt on niin herkässä luovuuden tilassa. Ymmärrän toki tilanteen, kun suosikkiartistilleen vittuilemaan tullut känniääliö ei saakaan kaveriselfietä palvontansa kohteen kanssa, vaan tylyn ”painu vittuun” -kommentin. Kusipään mainehan siitä seuraa. Mutta jos artisti alkaa kohtelemaan vaikkapa bändikavereitaan tai tekniikan henkilökuntaa samalla tyylillä, kusipään maine on ansaittu.

Kolmas varsinkin rock-maailmaan yhdistetty näppyjä aiheuttava ilmiö on happotaiteilijuus. Yleisesti ihannoidaan kovalla vauhdilla eläviä ties minkä aineen vaikutuksen alla tajunnan tuolla puolen leijuvien teosten tekijöitä. Sanotaan, että niissä täytyy olla jotain henkistä ja tietoisuutta avartavaa ja kuulee selvästi, että tätä ei ole selvänä tehty, mahtavaa. Ikävää tuottaa pettymys, mutta väittäisin, että yhtäkään biisiä tai levyä ei ole saatu valmiiksi päihteiden avulla. Musiikin teko on kuitenkin pohjimmiltaan sen verran matematiikkaa, että jossakin vaiheessa prosessia ainakin jonkun tekoon osallistuvista on pystyttävä ajattelemaan selkeästi.

Pikemminkin voisi ajatella niin päin, että kuinkahan paljon hyvää matskua kyseinen tekijä olisikaan saanut aikaan selvästä päästä. Päihteet eivät koskaan edistä luomistyötä ja artistit, jotka niin väittävät, ovat jo aika pitkällä narkki/alkoholiongelmansa kanssa. Tekosyitä kun juomiseen löytyy aina ja luovuuden herättely lienee musapiireissä niistä yleisimpiä.

Vaikka yritänkin romuttaa artistien myyttistä kuvaa yli-ihmisinä tai jopa jumalolentoina, tarkoitukseni ei ole romuttaa musiikista nauttimisen ihanuutta ja itse musiikin mystisiä ominaisuuksia. Kyllähän musiikista saa voimaa ja joku teos voi saada tietyssä elämäntilanteessa elämää suuremman merkityksen. Sitä ajatusta en halua keneltäkään pois viedä. Ja minun puolesta saat pitää edelleen Jim Morrisonia jumalana ja liskokuninkaana.


Mutta kyllä se oli oikeasti vain säälittävä narkkari...