Bändi

Bändi on kuulkaas mielenkiintoinen organismi. Viimeisimmät Neiti Rubinstein -äänitteet tuottanut ja äänittänyt kultakorva Jumalan armosta sekä useissa eri kokoonpanoissa itsekin vaikuttanut Arttu Volanto totesi kerran, että jos hän vielä johonkin bändiin liittyy, ainakin yhden näistä kolmesta määreestä tulee toteutua: Keikoista pitää tulla helvetisti liksaa, musan pitää olla helvetin hyvää tai bändikaverien pitää olla helvetin hyviä tyyppejä. Kiteyttiköhän Arttu tuossa huomaamattaan bändien olemassaolon kantavat voimat yleiselläkin tasolla? Parhaimmillaan tietenkin nämä kaikki ominaisuudet yhdistyvät.

Varmaan suurin osa muusikoista pitää kahta viimeistä kohtaa arvokkaimpana. Toki ammattimuusikon täytyy ainakin Suomen kokoisessa maassa tehdä sitä mistä tiliä tulee. Ei saa olla liian nirso. Mutta jos katsotaan asiaa ryhmädynamiikan kannalta, harva jaksaa määräänsä pidempään kiertää kusipäiden (tai yksikin kusipää/bändi riittää) kanssa vaikka liksaosasto olisikin anteliaasti hoidettu. Toisaalta hyvien tyyppien kanssa viihtyy vaikka musa olisikin suolesta ja reissut menisivät vahvasti miinuksen puolelle.

Itse olen aina ollut bändimuusikko. Vaikka suurimmassa osassa kokoonpanoista olen ollut biisintekijän ja laulajan ominaisuudessa jonkin sortin liiderin asemassa, olen ennen kaikkea liputtanut demokratian puolesta. Näin jo senkin takia, että itse vajavaiset lahjat omaavana en ole edes osannut säveltää/sovittaa valmiita rumpu- tai bassokuvioita, mutta toisaalta myös tarkoituksella jättänyt tilaa itse kunkin ideoille. Mielestäni vain tuolla tyylillä bändistä saadaan kunnolla se yhteinen juttu, johon jokainen jäsen haluaa puhaltaa parhaimpansa.

Jonkin verran joutuu tosin kamppailemaan nihilistisen taiteilijaegonsa kanssa, kun omassa päässä humppana soinut hengentuote onkin bändikäsittelyn jälkeen progefunkkia. Jotkut jätkien ratkaisut saattaa tyrkätä puukon syvällekin kylkiluiden väliin, mutta valtaosin verenvuodon lakattua huomaa, että just noinhan se pitääkin mennä. Rumpalimme Jokke usein pukeekin tapahtuman kauniisti sanoihin: ”Kyllä tuosta kunnon perseraiskauksella vielä hyvä biisi saadaan.”

Edellinen taitaa olla myös avain sille mystiselle tapahtumalle, kun bändistä kasvaa suurempi kuin osiensa summa. Olen ollut onnekas ja päässyt parikin kertaa todistamaan moista tapahtumaa omien kokoonpanojen sisällä.

Ensimmäinen suuri herääminen oli Kuollut etana, jonka todellisen merkityksen tosin kunnolla tajusi vasta bändin kuoppaamisen jälkeen. Etanan kunnian päivinä oli itse sen verran nuori ja tyhmä, että silloin vähintään yhtä tärkeää kuin musiikki oli hauskanpito ja kova meno, eikä menoa liiemmälti jääty analyseeraamaan. Mutta tässä hiljattain vanhoja muistellessa noina aikoina useilla keikoilla miksaajana toimineen Lavilan Karin kanssa, tulimme siihen tulokseen, että Kuollut etana ei olisi ollut juuri niin ainutlaatuinen, jos hommaa olisi vähänkin enemmän järjellä funtsattu.

Toinen herääminen on eittämättä tapahtunut nykyisellä Neiti Rubinstein -kokoonpanolla. Nyt kun olen vanhempi ja edelleen tyhmä, mutta jotakin oppinut sentään matkan varrelta, osaa bändin toimivuudesta jo vähän nauttia ihan reaaliajassa. Mikään ei voita lauluntekijänä sitä tunnetta, kun uusi biisi saa treeneissä muotonsa ja menee ensimmäistä kertaa puhtaasti läpi, minkä jälkeen kaikki ovat sitä mieltä, että tässä on paras biisi ikinä. Tietenkin tunne saa lopullisen täyttymyksensä sitten kun sama saadaan toistettua elävän yleisön edessä. Ja Neidit ovat tällä hetkellä siinä tilassa, että paras saadaan yleensä toistettua juurikin live-tilanteessa.

Bändi on siis allekirjoittaneelle ollut aina lähes välttämätön väline saada omat hengentuotteensa julki edes auttavasti säädyllisessä paketissa. Mutta on bändi ollut aina enemmänkin. Se on ollut tapa määrittää itsensä, tapa elää, kaveriporukka, hauskanpitoa, elämyksiä. Oikein heikkoina hetkinä se on ollut jopa ainut syy elää.

Iskelmänikkari Ahokas

Pistetäänpä kroppaa peliin. Näin joulun aikaan ihmisellä kun on tapana herkistyä kuka minkäkin asian äärellä, mieleeni tulvahti eräs rustaamani kipale. Kyseinen raina on varmaan nössöimmästä päästä koskaan tekemiäni biisejä. Edelliseen kirjoitukseeni viitaten tässä taidetaan lähestyä tai on jo sukellettu lähelle iskelmän ydinmahlaa.

Tekstimaailma rankasta aiheestaan huolimatta on meikäläiselle harvinaisen suoraselkäinen ja samaistuttava, tapana kun on ollut käsitellä aiheita aina pikkaisen keskivertoa vinommasta, moraalittomastakin kulmasta. Näin jälkeen päin tarkastellen huomaan siinä jopa Arttu Wiskarimaisia sävyjä. Hui ja hyi!

Melodiaaltaan biisi soljuu turvallisesti perusvärien paletissa. Jotakin hyvin tuttua (lue ehkä häiritsevänkin lainattua) sävelkulkua löytyy ainakin kertsistä. Tämänkin puitteissa ollaan siis tukevasti iskelmän raamien sisällä.

Ehkä ainoa seikka, joka vielä nostaa punkkarin kuivalle maalle ennen kuin se ehtii huuhtoutua autiolta hiekkarannalta aavan meren syliin, on meikäläisen perskarvamainen (yhtä ohut ja epäpuhdas) tulkinta. Näin livenauhoitteesta kuulee ainakin varsin selvästi, että mitään Olavi Virran perintöä ei tässä olla vaalimassa.

Rikkinäiset

Jaana oli kakskyt, kun se meni naimisiin

Oli juhannus ja kaikki kaunista

Haaveita? No lapset ja et toimeen tulisi

ja edes kourallinen rakkautta

Lapset tehtiin, mut mies löysi onnen toisaalta

Joka ilta pullon viereen nukahti

Huomenna mä lähden, Jaana päätti sen taas

taas kun tyhjät pullot siivosi

Jokainen on jollain lailla rikkinäinen

Jokaisella omat keinonsa

selviytyä joka päivä ja jokainen yö

selviytyä aamuun seuraavaan

Rami aikoi olla mies ja perheen elättää

Se lupas niin, kun häitä vietettiin

Pisti firman pystyyn, rupes rahaa tekemään

ja töitä paino helvetisti

Joskus piti juoda vain et sais nukuttua

joskus vaan pään nollatakseen

Huomenna tää muuttuu, mun on pakko lopettaa

joka päivä Rami hoki itselleen

Jokainen...

Pike päätti kuka kelpaa, ketä kiusataan

Sitä koulussa paljon pelättiin

Isä joi ja äiti koetti leikkii kotia

Yhtä paljon Pike vihas kumpaakin

Jokainen...

Iskelmää kansalle

Tuoreimmassa Gramexpress-lehdessä ollut ansiokkaiden Rock-Suomi ja Iskelmä-Suomi -dokumenttisarjojen käsikirjoittajan Pekka Laineen haastattelu kirvoitti tämän vanhan punk-hevi-rock-popparin miettimään iskelmän syvintä olemusta. Samalla tuli tutkiskeltua suomalaisuuden sielua sekä rokkareiden ja humppareiden ikuista vastakkainasettelua.

Mitä iskelmä sitten on? Pekka Laine sanoo jutussa: ”iskelmä ei ole musiikkityyli, varsinkaan ei muuttumaton. Se on keräilyerä, johon on koottu monia asioita. Se katsoo taaksepäin, mutta antennit ylhäällä imee asioita itseensä.” Näin varmasti on ainakin nykyään. Kun kuuntelee Iskelmä-radiokanavaa, voi siellä sulassa sovussa peräkkäin soida Elastisen, Juha Tapion, Haloo Helsingin ja Baddingin biisit. Onpahan kanavalta kuultu myös vaikkapa Apulannan ja Kotiteollisuden tuotantoa. Onko siis Kotiteollisuuskin iskelmää?

Laine siteeraa Jori Malmstenin ajatusta, että ”musiikintekijät tekevät kappaleen, mutta yleisö tekee iskelmän.” Esimerkkinä tästä hän käyttää Juice Leskistä, joka hahmona oli hyvin kaukana tangotähdestä, mutta niin vaan monet kappaleensa pulahtavat tänä päivänä sujuvasti iskelmän aavaan mereen. Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoustieteen professori (huh, mikä nimihirviötitteli) Matti Kuusi kiteytti aikanaan, että ”iskelmä on nykyajan kansanlaulu.” Edellisiä ajatuksia seuraten voisi todeta, että kyllä Kotiteollisuuskin on nykyään iskelmää.

Kotiteollisuuden iskelmällisyyttä tukee myös yksi sen silmiinpistävimmistä ja omasta mielestäni luotaantyöntävimmistä tunnusmerkeistä. Laine toteaa: ”Sitä tuotetaan mikä myy.” Gramexpressin jutun kainalossa oli haastateltu myös tämän päivän iskelmämaailman ehkä kirkkainta tähteä Suvi Teräsniskaa, joka kuvailee tuotantoaan: ”Teen sitä mitä ihmiset haluavat kuulla ja käytän surutta sanaa iskelmä.”

Tuosta päästäänkin aiheeseen: rockin ja iskelmän ero. Vaikka vaikutteet nykyään iloisesti sekoittuvatkin, musiikinteon lähtökohdissa tuntuu olevan vissi ero. Kun iskelmä tuntuu suht avoimesti vannovan puhtaan kaupallisuuden nimiin, rockissa ainakin ensisijainen lähtökohta on aina itse musiikissa. Vaikka menestys, raha, maine, viina ja seksi on myös useimman rokkikukon agendana, se tuodaan esiin mieluummin vittuilemalla kuin iskelmällisesti mielistelemällä. Kuvio menee mielestäni suunnilleen niin, että rokkari tekee biisin, josta yleisö sitten diggaa. Iskelmätehtailija tunnustelee ensin mistä yleisö diggaa ja tekee sitten biisin.

Iso ero on myös artistiudessa. Kaikki iskelmäartistit toistavat yleensä mantraa, että yleisön vuoksi tätä tehdään. Tärkeintä on, että kansa viihtyy. A.W. Yrjänä taas on todennut useissa haastatteluissa: ”CMX voi olla taidetta tai se voi olla paskaa, mutta viihdettä se ei ole ikinä.” Mielestäni hyvässä rock-artistissa on aina jotakin ärsyttävää ja provosoivaa. Ja juuri nuo piirteet pyritään iskelmän saralla hiomaan pois. Ehkäpä tuosta johtuen artistien genrenvaihdokset näiden kahden poolin välillä ovat hyvin harvinaisia ja harvoin onnistuneita. Vaikka esimerkiksi Dumari tekee paljonkin (ja varsin onnistuneesti) vierailuja iskelmän ja tangon vainioilla, on hän kuitenkin aina rokkari. Tiedätkö muuten ketään iskelmätähteä, joka olisi yhtä tyylikkäästi tehnyt saman toisinpäin?

Mutta älkäähän ymmärtäkö väärin. En ole mikään iskelmävihaaja. Oma vakaa kantani on, että hyvä biisi on hyvä biisi, lyödään siihen mikä genreleima tahansa. Ja parasta iskelmässä on se, että oli se sitten käännöskamaa tai kotimaisin voimin tehtyä, on vaikea keksiä mitään niin puhtaasti suomalaista ilmiötä. Iskelmän pitkä historia onkin tuottanut suomalaisten sieluille niin paljon terapiaa, että sille pitäisi antaa mielenterveysseuran kunniamitali. Tämän surumielisen kansan maanisen mielen kaikki poimut on käyty läpi kuunnellen Laila Kinnusta ja Agentsia.

Loppuun vielä Pekka Laineen sanoin: ”Tätä on vaikea selittää muille. Kuinka tippa linssissä kuuntelee Olavi Virran paatosta, kyynel valuu, mutta on ihanaa.”

Tajunnanvirtaa

Viime aikoina on tullut kirjoiteltua jonkin verran melkoisen tajunnanvirtaisia tekstejä. Se ei ole meikäläiselle mitenkään itsestään selvää ja helppoa, yleensä kun olen aika suorien ajatusten ja tarkan rytmityksen miehiä.

Onkin ollut melkoisen vapauttavaa kirjoittaa päämäärättömästi miettimättä teemoja, rimmauksia, tavutuksia, draaman kaaria ym. lauluntekijän kahleita. Tekemiseen on tullut uutta kulmaa ja teksteihin sellaista sisältöä, jota en olisi tarkasti harkiten varmaan koskaan tullut kirjoittaneeksi.

Jossakin vaiheessa prosessia tosin pää alkaa väkisinkin ohjata ajatuksia johonkin suuntaan ja jonkin sortin teemaa tai tarinaa muodostuu kuin varkain. Silti juoni saattaa muuttua vielä monesti ennen lopullista versiota.

Tässä näyte yhdestä vielä tekeillä olevasta (joo, tiedän, että puolivalmiita tekeleitä ei saisi koskaan julkistaa, mutta eihän tätä blogia kukaan lue?!) puolitajunnanvirtatekstistä. En ole vielä lopullisesti keksinyt mistä tämä kertoo. Keksitkö sinä? Ehdotuksia?

Väärin rakastuneet

Tahdon antaa, tahdon ottaa

Tahdon pienen hetken, jossa

voimme olla kahden,

viettää rakkautemme hautajaisia

tahdon antaa lohdutusta,

ottaa rakkaaltani tuskan

kantaakseni hartioilla

Surut syvään syliin hukuttaa

Eikä kukaan kuule marttyyrien valitusta

Sieltä missä jumalat ja jumalasta seuraavat puhuu

turha etsiä on vastauksia

Sieltä missä saarnataan, et rakkaus pahan voittaa ei voi

koskaan löytää oikeaa rakkautta

Siellä väärin rakastuneet tuomitaan

Kaikki raskaat sanat, jotka

sydämestä veistin ottaa

uuden merkityksen, mua

varkain yössä selkään puukottaa

Kaikki hiki, kyyneleet

ja veri paitaan kuivuneet

Jäljellä vain ruoteet

tulen tummentamat meistä muistuttaa

Eikä kukaan kuule marttyyrien valitusta

Sieltä missä jumalat ja jumalasta seuraavat puhuu

turha etsiä on vastauksia

Sieltä missä saarnataan, et rakkaus pahan voittaa ei voi

koskaan löytää oikeaa rakkautta

Siellä väärin rakastuneet tuomitaan

Jännittämisestä

Olen keksinyt elämän tarkoituksen! Tai no, ainakin itselle syyn olla olemassa, syyn elää ankeimmatkin tiistaipäivät. Ja tadaa, tässä se tulee: Aina pitä olla jotain jota odottaa, jotain jota jännittää.

Olen tajunnut tämän vasta aivan muutaman vuoden sisään. Kroonisena jännittäjänä olen aina vältellyt uusia, arvaamattomia tilanteita, enkä todellakaan ole ollut (enkä ole kyllä vieläkään) mikään heittäytyjätyyppi. Risto Kaskilahti sanoi Tanssii tähtien kanssa -ohjelman haastattelussa aivan kuin meikäläisen suulla, että hän jännittää jo normaalia kaupassakäyntiäkin ja sitä vaativampia tilanteita sitten tasaisesti enemmän. Mutta nyt ymmärrän, että juuri nuo edessä siintävät kutkuttavat, pelottavatkin asiat ovat juuri sitä mikä pitää mielen virkeänä. Olen oppinut pitämään pelonsekaisen jännityksen tunteesta.

Ja mikäpä olisi jännittäjälle herkumpaa kuin yleisön edessä esiintyminen. Oli aikoja, jolloin bändikeikat olivat enemmän pakollista pullaa kuin onnen täyttymys. Rakastin soittaa ja esittää omaa musiikkia, mutta keikkaa edeltävä jännitys oli syöstä miehen psykoosinkailtaiseen pakokauhun tilaan. Yleensä se sitten näkyi myös lavalla liikana puristamisena ja mokien laskemisena, joka taas johti siihen, että seuraavaa vetoa jännitti vieläkin enemmän.

Suurin yksittäinen muutos tapahtui varmaan pari vuotta sitten, kun osallistuin Voice of Finland -ohjelmaan. Siinä tuli eteen niin paljon epämukavuusalueen tilanteita, että ihmettelen vieläkin kuinka selvisin ilman sydänlihaksen halvaantumista. Niin kovaa se raukka hakkasi rintalastaa vasten. Kuitenkin kun huomasi, että tuollaisestakin kurimuksesta suoriutui jopa suht mukavasti, ”normaali”keikat eivät ole sen jälkeen jännittäneet läheskään niin paljon. Tarkemmin Voice of Finland- ja muistakin tunnelmista voi lukea tuolta: http://neitirubinstein.com/index.php/blogi

Edellisen kokemuksen ja sitkeän keikkailun koulimana olen oppinut ottamaan esiintymiset rennommin. Enää yksittäinen soittomoka tai tekstiblackout ei ole maailmanloppu. Se on vaan niin, että harva jos kukaan yleisön edustajasta huomaa ensimmäistäkään artistin virhettä, mutta sen ne kyllä huomaa, jos se alkaa vaivaamaan esittäjää itseään. Olen siis oppinut antamaan itselle anteeksi ja osaan jo naureskella omille pikku jazzlipsahduksille. Lopulta kuitenkin keikalla tärkeintä on hyvä pössis ei virheetön soitto. Ja yleisöhän on aina artistin puolella.

Hiljaisuus

Näin joulun alla mieltä on pyörittänyt otsikon mukainen aihe. Vaikka jouluunhan asia ei nykyään millään lailla liity paitsi lemmehtyneen ”hiljentymisen aikaa” -fraasin puolesta. Olenpahan nyt kuitenkin miettinyt.

Muistatko koska olet viimeksi ollut paikassa ja hetkessä, jossa on ollut täydellisen hiljaista? Niin hiljaista, että edes kaukainen liikenteen meteli, koiran haukunta tai lintujen reviiritaisteluhuudot tai toisaalta jääkaapin ja ilmalämpöpumpun tasainen hurina eivät riko äänettömyyttä. Niinpä, itse en muista kuin muutaman tuollaisen hetken elämässä.

Parhaiten mieleen on jäänyt tilanne, kun paluumuutimme puolison kanssa Tampereelta Pohjanmaalle milleniumin aaton aattona. Olimme juuri saaneet tavarat ja kissat hirvittävän stressin päätteeksi ahdettua uuteen asuntoon joten kuten oikeille paikoilleen. Palkinnoksi avasimme oluet ja menimme ulos tupakalle. Kello oli jonkin verran yli puolen yön. Hetken katselimme toisiamme ihmetellen, että mikä tässä tuntuu niin oudolta, kunnes tajusimme, että on niin hiljaista, että korviin sattuu. Kontrasti aamuisen kaupungin ja öisen maaseudun välillä oli dramaattinen.

Yläkerran naapurissa rakastellaan äänekkäästi

Rytmikkäästi sängyn pääty hakkaa seinää

Ambulanssi valittaa, on jossain hengen hätä taas

Hengitys on raskas, on niin kuuma, että paleltaa

Ja yksinäisyys raksuttaa kuin kello

Syyllisyys on murhamiehen kehto

(ote vielä julkaisemattomasta biisin tekstistä)

Jotenkin tuntuu, että nykyihminen ei edes osaa olla hiljaisuudessa. Koko ajan pitää olla hulinaa ja mahtava meininki. Radio soi taukoamatta musiikkia, josta kukaan ei tykkää, mutta jota on helppo kuunnella taustalla, kun touhuaa mahtavia meininkejä. Onkohan se niin, että ei uskalleta pysähtyä ja kuunnella hiljaisuutta ja näin ollen omia ajatuksia? Vai pelätäänkö sitä, ettei niitä ajatuksia sitten hulinan päätyttyä enää olekaan?

En toki itsekään tämän suhteen voi nostaa itseäni muiden yläpuolelle. En mitenkään tietoisesti hakeudu hiljaisuuden tilaan mietiskelläkseni suuria kysymyksiä ja myönnän, että jopa pelkään miettiä liikaa liian ahdistavia asioita. Onneksi tai valitettavasti aivoni asetukset ovatkin säätyneet niin, että kun joskus sattuu jäämään yksin ajatustensa kanssa, ei aikaakaan kun päässä alkaa soida riffit, melodiat ja tekstin pätkät... dumdidum...däigädäigä...lalalaa...

...Tai mikä kamalinta, jotain mistä edes lääkkeillä ei pääse eroon: ”...nyt tai ei koskaan lennän aurinkoon...”

Rakas päiväkirja, kirjoitan nyt sinulle ensimmäistä kertaa. Olen jo pitkään harkinnut oman blogin aloittamista ja tässä sitä ollaan. Aion kirjoitella tänne mietintöjä omasta elämästä, joka pyörii tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän musiikinteon ympärillä.

Olen syntynyt armon vuonna 1975. Ikää siis alkaa olla liikaa nuorisoidoliksi ja liian vähän senioritansseihin. Elänkin tällä hetkellä raastavan ikäkriisin syövereissä. Järki sanoo, että eikö jo kannattaisi lopettaa musiikin kanssa puuhastelu ja keskittyä "normaaliin" elämään. Mutta minkäs teet, kun pään sisällä pyörii taukoamatta melodiat ja lyriikan pätkät.

Toki elämään kuuluu paljon muutakin kuin soittoa ja laulua. Se kaikki muu kuitenkin peilautuu aina jollakin lailla artistiuden kautta. Olen siis avoliitossa ja vanhaa rintamamiestaloa asuva, kahdeksaa kissaa ja yhtä koiraa ruokkiva sekä varastohommia tekevä ja datanomikoulua käyvä MUUSIKKO.

Paljon on tullut tehtyä. Uran varrelta taskuun on jäänyt hienoja kokemuksia mm. Kuolleen etanan, Melankoliaorkesterin ja nykyisen Neiti Rubinsteinin riveissä. Jonkin verran on tullut tehtyä tekstejä myös muille artisteille sekä kitara ja mies -matskua. Ja lisää tulee koko ajan.

Olkoon tässä avauspuheenvuoroni. Ei muuta kuin hyvää itsenäisyyspäivää!