Mikä minusta tulee isona?

On vierähtänyt jo tovi edellisestä blogipäivityksestä. Näin oikeastaan vain sen vuoksi, ettei mieleen ole kirvahtanut mitään kirjoittamisen väärttiä. Omalla musarintamalla elellään edelleen hiljaista aikaa (nyt tosin näkyy vähän valoa keikattomuustunnelin päässä) eikä ulkomusiikillisista asianhaaroistakaan ole viime aikoina ollut mieltä kiihottamaan.

Aina näinä hiljaisina aikoina aivojen poimuihin hiipii kuin varkain tuo otsakkeen kysymys: Mikä minusta tulee isona? Monet varmaan taivastelevat, että eikö neljääkymmentä koputteleva mies muka vieläkään tiedä. Ja ihan oikeasti, en tiedä.

Ikä on tuonut sentään sen verran todellisuudentajua, että musiikin täysammattilaista meikäläisestä ei enää ainakaan tule. Kannukset alalle olisi pitänyt ansaita jo kauan sitten. Vaikea on meinaan tämän päivän maailmassa nähdä nelikymppistä kehäraakkia juhlittuna nousevana tähtenä.

Rehellisesti sanottuna tuota tähden statusta en kyllä osaisi kantaakaan, sen verran metsäläinen junttura olen. Ja toisekseen tullakseen tähdeksi, joutuu yleensä tekemään jos jonkinlaisia kompromisseja musiikkinsa suhteen. Tästä metsäläisestä löytyy aivan liikaa taiteilijaa ja punkkaria sellaiseen. Olen aina sanonut, että mieluummin olen raksalla töissä ja teen sellaista musiikkia, josta nautin kuin myyn sieluni iskelmäsaatanalle.

Onko koko hommassa sitten mitään järkeä, jos ei edes halua menestyä? Mitä mieltä on edes tehdä biisejä, jos niille ei tahdo löytyä kuuntelijoita? Hyviä kysymyksiä. Vastakysymyksenä voisi heittää, että onko menestys tai suosittuus hyvän musiikin mitta? Ainakin kun nykyistä radioiden soittolistavirtaa kuuntelee, niin vastaus on selvä. Aidosti hyvä musiikki taitaa löytyä jostain aivan muualta kuin listoilta.

Tuo toinen kysymys onkin kinkkisempi ja mielenkiintoisempi. Olen kylläkin sitä mieltä, että biisi saa lopullisen täyttymyksensä vasta, kun se soitetaan yleisölle, kaikki musiikki kun on tarkoitettu jaettavaksi. Ja hyväileehän se mieltä, jos biisistä joku vielä saa edes jonkinlaisen elämyksen. Mutta ollakseen hyvä, se ei tarvitse miljoonayleisöä. Kaikkein pienimmillään biisi on onnistunut, jos se tuottaa nautintoa itselle ja sitä on mukava soittaa.

Jossakin vaiheessa sitä on mietiskellyt enemmänkin, että mikä uppoaisi yleisöön, ja että mikä se meikäläisen musiikin kohderyhmä olisi. Tuo ajatus vie kyllä biisintekijän sellaiseen suohon, josta on vaikea päästä ylös. Moni sinne on uponnutkin lopullisesti. Mielestäni hyvää taidetta ei vaan synny, jos takaraivossa jyskyttää koko ajan hirvittävä määrä rajoittavia tekijöitä: Mitä uskaltaa sanoa ja millaista soundia tohtii käyttää, ettei vaan kohderyhmäläiset närkästy. Onneksi itse olen päässyt tuosta suosta ylös.

Vaikka näitä kaiken oman musiikintekijyyden kyseenalaistavia hetkiä tulee aina silloin tällöin, ne huuhtoutuvat yleensä saman tien, kun ottaa kitaran käteen ja alkaa veivaamaan rokettirollia. Näin kävi taas viime viikonloppuna, kun pidettiin parit tehokkaat bänditreenit. Saatiin vieläpä peräti viisi uutta biisiä keikkakuntoon. Ja sitä keikkaakin on taas siis tiedossa. Motivaatio on jälleen matkalla huipulle.

Sanokoot muut mitä lystäävät ja vaikkei koko touhussa ihan oikeasti ole järjen hiventäkään, on soittaminen vaan ehdottomasti parasta mitä housut jalassa voi tehdä, ja miksei ilman housujakin. Ai niin, se alkuperäinen kysymys: Mikä minusta tulee isona? Vastausta en kyllä tiedä vieläkään. Pitäisi varmaan ensin kasvaa aikuiseksi.