Jännittämisestä

Olen keksinyt elämän tarkoituksen! Tai no, ainakin itselle syyn olla olemassa, syyn elää ankeimmatkin tiistaipäivät. Ja tadaa, tässä se tulee: Aina pitä olla jotain jota odottaa, jotain jota jännittää.

Olen tajunnut tämän vasta aivan muutaman vuoden sisään. Kroonisena jännittäjänä olen aina vältellyt uusia, arvaamattomia tilanteita, enkä todellakaan ole ollut (enkä ole kyllä vieläkään) mikään heittäytyjätyyppi. Risto Kaskilahti sanoi Tanssii tähtien kanssa -ohjelman haastattelussa aivan kuin meikäläisen suulla, että hän jännittää jo normaalia kaupassakäyntiäkin ja sitä vaativampia tilanteita sitten tasaisesti enemmän. Mutta nyt ymmärrän, että juuri nuo edessä siintävät kutkuttavat, pelottavatkin asiat ovat juuri sitä mikä pitää mielen virkeänä. Olen oppinut pitämään pelonsekaisen jännityksen tunteesta.

Ja mikäpä olisi jännittäjälle herkumpaa kuin yleisön edessä esiintyminen. Oli aikoja, jolloin bändikeikat olivat enemmän pakollista pullaa kuin onnen täyttymys. Rakastin soittaa ja esittää omaa musiikkia, mutta keikkaa edeltävä jännitys oli syöstä miehen psykoosinkailtaiseen pakokauhun tilaan. Yleensä se sitten näkyi myös lavalla liikana puristamisena ja mokien laskemisena, joka taas johti siihen, että seuraavaa vetoa jännitti vieläkin enemmän.

Suurin yksittäinen muutos tapahtui varmaan pari vuotta sitten, kun osallistuin Voice of Finland -ohjelmaan. Siinä tuli eteen niin paljon epämukavuusalueen tilanteita, että ihmettelen vieläkin kuinka selvisin ilman sydänlihaksen halvaantumista. Niin kovaa se raukka hakkasi rintalastaa vasten. Kuitenkin kun huomasi, että tuollaisestakin kurimuksesta suoriutui jopa suht mukavasti, ”normaali”keikat eivät ole sen jälkeen jännittäneet läheskään niin paljon. Tarkemmin Voice of Finland- ja muistakin tunnelmista voi lukea tuolta: http://neitirubinstein.com/index.php/blogi

Edellisen kokemuksen ja sitkeän keikkailun koulimana olen oppinut ottamaan esiintymiset rennommin. Enää yksittäinen soittomoka tai tekstiblackout ei ole maailmanloppu. Se on vaan niin, että harva jos kukaan yleisön edustajasta huomaa ensimmäistäkään artistin virhettä, mutta sen ne kyllä huomaa, jos se alkaa vaivaamaan esittäjää itseään. Olen siis oppinut antamaan itselle anteeksi ja osaan jo naureskella omille pikku jazzlipsahduksille. Lopulta kuitenkin keikalla tärkeintä on hyvä pössis ei virheetön soitto. Ja yleisöhän on aina artistin puolella.