Hiljaisuus

Näin joulun alla mieltä on pyörittänyt otsikon mukainen aihe. Vaikka jouluunhan asia ei nykyään millään lailla liity paitsi lemmehtyneen ”hiljentymisen aikaa” -fraasin puolesta. Olenpahan nyt kuitenkin miettinyt.

Muistatko koska olet viimeksi ollut paikassa ja hetkessä, jossa on ollut täydellisen hiljaista? Niin hiljaista, että edes kaukainen liikenteen meteli, koiran haukunta tai lintujen reviiritaisteluhuudot tai toisaalta jääkaapin ja ilmalämpöpumpun tasainen hurina eivät riko äänettömyyttä. Niinpä, itse en muista kuin muutaman tuollaisen hetken elämässä.

Parhaiten mieleen on jäänyt tilanne, kun paluumuutimme puolison kanssa Tampereelta Pohjanmaalle milleniumin aaton aattona. Olimme juuri saaneet tavarat ja kissat hirvittävän stressin päätteeksi ahdettua uuteen asuntoon joten kuten oikeille paikoilleen. Palkinnoksi avasimme oluet ja menimme ulos tupakalle. Kello oli jonkin verran yli puolen yön. Hetken katselimme toisiamme ihmetellen, että mikä tässä tuntuu niin oudolta, kunnes tajusimme, että on niin hiljaista, että korviin sattuu. Kontrasti aamuisen kaupungin ja öisen maaseudun välillä oli dramaattinen.

Yläkerran naapurissa rakastellaan äänekkäästi

Rytmikkäästi sängyn pääty hakkaa seinää

Ambulanssi valittaa, on jossain hengen hätä taas

Hengitys on raskas, on niin kuuma, että paleltaa

Ja yksinäisyys raksuttaa kuin kello

Syyllisyys on murhamiehen kehto

(ote vielä julkaisemattomasta biisin tekstistä)

Jotenkin tuntuu, että nykyihminen ei edes osaa olla hiljaisuudessa. Koko ajan pitää olla hulinaa ja mahtava meininki. Radio soi taukoamatta musiikkia, josta kukaan ei tykkää, mutta jota on helppo kuunnella taustalla, kun touhuaa mahtavia meininkejä. Onkohan se niin, että ei uskalleta pysähtyä ja kuunnella hiljaisuutta ja näin ollen omia ajatuksia? Vai pelätäänkö sitä, ettei niitä ajatuksia sitten hulinan päätyttyä enää olekaan?

En toki itsekään tämän suhteen voi nostaa itseäni muiden yläpuolelle. En mitenkään tietoisesti hakeudu hiljaisuuden tilaan mietiskelläkseni suuria kysymyksiä ja myönnän, että jopa pelkään miettiä liikaa liian ahdistavia asioita. Onneksi tai valitettavasti aivoni asetukset ovatkin säätyneet niin, että kun joskus sattuu jäämään yksin ajatustensa kanssa, ei aikaakaan kun päässä alkaa soida riffit, melodiat ja tekstin pätkät... dumdidum...däigädäigä...lalalaa...

...Tai mikä kamalinta, jotain mistä edes lääkkeillä ei pääse eroon: ”...nyt tai ei koskaan lennän aurinkoon...”