Iskelmää kansalle

Tuoreimmassa Gramexpress-lehdessä ollut ansiokkaiden Rock-Suomi ja Iskelmä-Suomi -dokumenttisarjojen käsikirjoittajan Pekka Laineen haastattelu kirvoitti tämän vanhan punk-hevi-rock-popparin miettimään iskelmän syvintä olemusta. Samalla tuli tutkiskeltua suomalaisuuden sielua sekä rokkareiden ja humppareiden ikuista vastakkainasettelua.

Mitä iskelmä sitten on? Pekka Laine sanoo jutussa: ”iskelmä ei ole musiikkityyli, varsinkaan ei muuttumaton. Se on keräilyerä, johon on koottu monia asioita. Se katsoo taaksepäin, mutta antennit ylhäällä imee asioita itseensä.” Näin varmasti on ainakin nykyään. Kun kuuntelee Iskelmä-radiokanavaa, voi siellä sulassa sovussa peräkkäin soida Elastisen, Juha Tapion, Haloo Helsingin ja Baddingin biisit. Onpahan kanavalta kuultu myös vaikkapa Apulannan ja Kotiteollisuden tuotantoa. Onko siis Kotiteollisuuskin iskelmää?

Laine siteeraa Jori Malmstenin ajatusta, että ”musiikintekijät tekevät kappaleen, mutta yleisö tekee iskelmän.” Esimerkkinä tästä hän käyttää Juice Leskistä, joka hahmona oli hyvin kaukana tangotähdestä, mutta niin vaan monet kappaleensa pulahtavat tänä päivänä sujuvasti iskelmän aavaan mereen. Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoustieteen professori (huh, mikä nimihirviötitteli) Matti Kuusi kiteytti aikanaan, että ”iskelmä on nykyajan kansanlaulu.” Edellisiä ajatuksia seuraten voisi todeta, että kyllä Kotiteollisuuskin on nykyään iskelmää.

Kotiteollisuuden iskelmällisyyttä tukee myös yksi sen silmiinpistävimmistä ja omasta mielestäni luotaantyöntävimmistä tunnusmerkeistä. Laine toteaa: ”Sitä tuotetaan mikä myy.” Gramexpressin jutun kainalossa oli haastateltu myös tämän päivän iskelmämaailman ehkä kirkkainta tähteä Suvi Teräsniskaa, joka kuvailee tuotantoaan: ”Teen sitä mitä ihmiset haluavat kuulla ja käytän surutta sanaa iskelmä.”

Tuosta päästäänkin aiheeseen: rockin ja iskelmän ero. Vaikka vaikutteet nykyään iloisesti sekoittuvatkin, musiikinteon lähtökohdissa tuntuu olevan vissi ero. Kun iskelmä tuntuu suht avoimesti vannovan puhtaan kaupallisuuden nimiin, rockissa ainakin ensisijainen lähtökohta on aina itse musiikissa. Vaikka menestys, raha, maine, viina ja seksi on myös useimman rokkikukon agendana, se tuodaan esiin mieluummin vittuilemalla kuin iskelmällisesti mielistelemällä. Kuvio menee mielestäni suunnilleen niin, että rokkari tekee biisin, josta yleisö sitten diggaa. Iskelmätehtailija tunnustelee ensin mistä yleisö diggaa ja tekee sitten biisin.

Iso ero on myös artistiudessa. Kaikki iskelmäartistit toistavat yleensä mantraa, että yleisön vuoksi tätä tehdään. Tärkeintä on, että kansa viihtyy. A.W. Yrjänä taas on todennut useissa haastatteluissa: ”CMX voi olla taidetta tai se voi olla paskaa, mutta viihdettä se ei ole ikinä.” Mielestäni hyvässä rock-artistissa on aina jotakin ärsyttävää ja provosoivaa. Ja juuri nuo piirteet pyritään iskelmän saralla hiomaan pois. Ehkäpä tuosta johtuen artistien genrenvaihdokset näiden kahden poolin välillä ovat hyvin harvinaisia ja harvoin onnistuneita. Vaikka esimerkiksi Dumari tekee paljonkin (ja varsin onnistuneesti) vierailuja iskelmän ja tangon vainioilla, on hän kuitenkin aina rokkari. Tiedätkö muuten ketään iskelmätähteä, joka olisi yhtä tyylikkäästi tehnyt saman toisinpäin?

Mutta älkäähän ymmärtäkö väärin. En ole mikään iskelmävihaaja. Oma vakaa kantani on, että hyvä biisi on hyvä biisi, lyödään siihen mikä genreleima tahansa. Ja parasta iskelmässä on se, että oli se sitten käännöskamaa tai kotimaisin voimin tehtyä, on vaikea keksiä mitään niin puhtaasti suomalaista ilmiötä. Iskelmän pitkä historia onkin tuottanut suomalaisten sieluille niin paljon terapiaa, että sille pitäisi antaa mielenterveysseuran kunniamitali. Tämän surumielisen kansan maanisen mielen kaikki poimut on käyty läpi kuunnellen Laila Kinnusta ja Agentsia.

Loppuun vielä Pekka Laineen sanoin: ”Tätä on vaikea selittää muille. Kuinka tippa linssissä kuuntelee Olavi Virran paatosta, kyynel valuu, mutta on ihanaa.”