Lapsuuden sankareille

Sain joulupukilta lahjaksi Antti Heikkisen kirjoittaman ”Risainen elämä, Juice Leskinen 1950-2006” -elämänkertakirjan. Toistaiseksi (en ole vielä lukenut loppuun) varsin ansiokkaaksi osoittautunut teos herätti pohtimaan Juicen lisäksi yleisemminkin artistien taiteilija- ja ihmiskuvaa, henkilöpalvontaa, myyttisyyttä sekä heihin yhdistettyjä lieveilmiöitä.

En ole ikinä osannut ymmärtää kunnolla henkilöpalvontaa. Ihailen toki itsekin useiden artistien tuotantoa ja jaksan ihmetellä esimerkiksi karisman määrää, tulkintakykyä tai biisintekotaitoa. Kaiken sen takana, uskokaa tai älkää, on kuitenkin ihminen, lopulta perin samanlainen kuin kuka tahansa meistä. Luultavasti helvetin kovan treenauksen ja työn tuloksena tämä ihminen on vaan onnistunut luomaan jotain mieltämme hyväilevää, raastavaa, vaikuttavaa, koskettavaa. Se on mahtava taito, mutta mitään jumalallista siinä ei ole. Vanhan viisauden mukaan ei ole olemassa lahjattomia tai lahjakkaita vaan laiskoja tai ahkeria. Mielestäni nero-sanaa viljellään näissä yhteyksissä aivan liian heppoisin perustein.

Toinen nenässä kutittava herne on kuva herkästä taiteilijasta, joka herkkyytensä vuoksi sortuu niin kovin helposti päihteisiin ja saa käyttäytyä kuin moukka muita kohtaan, kun elämä on vaan niin haurasta. Paskat, ei artisti sen helpommin viinan virtaan huku kuin kukaan muukaan. Lähempänä totuutta lienee se, että tien päällä on vaan niin paljon luppooaikaa, joka paikassa tarjoilua ja ympärillä yleensä päihdemyönteinen työyhteisö. Eikä edellä mainitut seikatkaan ole syy rappeuteen. Jos ihminen on altis alkoholismille, ihmisestä tulee alkoholisti, kun viinaa juo, yhtä hyvin niin taiteilijasta kuin Siwan kassasta.

Taiteilijuus sinällään ei myöskään oikeuta kohtelemaan toisia ihmisiä paskamaisesti, eikä sitä mielestäni pidä sietää vain siksi, että toinen vaan nyt on niin herkässä luovuuden tilassa. Ymmärrän toki tilanteen, kun suosikkiartistilleen vittuilemaan tullut känniääliö ei saakaan kaveriselfietä palvontansa kohteen kanssa, vaan tylyn ”painu vittuun” -kommentin. Kusipään mainehan siitä seuraa. Mutta jos artisti alkaa kohtelemaan vaikkapa bändikavereitaan tai tekniikan henkilökuntaa samalla tyylillä, kusipään maine on ansaittu.

Kolmas varsinkin rock-maailmaan yhdistetty näppyjä aiheuttava ilmiö on happotaiteilijuus. Yleisesti ihannoidaan kovalla vauhdilla eläviä ties minkä aineen vaikutuksen alla tajunnan tuolla puolen leijuvien teosten tekijöitä. Sanotaan, että niissä täytyy olla jotain henkistä ja tietoisuutta avartavaa ja kuulee selvästi, että tätä ei ole selvänä tehty, mahtavaa. Ikävää tuottaa pettymys, mutta väittäisin, että yhtäkään biisiä tai levyä ei ole saatu valmiiksi päihteiden avulla. Musiikin teko on kuitenkin pohjimmiltaan sen verran matematiikkaa, että jossakin vaiheessa prosessia ainakin jonkun tekoon osallistuvista on pystyttävä ajattelemaan selkeästi.

Pikemminkin voisi ajatella niin päin, että kuinkahan paljon hyvää matskua kyseinen tekijä olisikaan saanut aikaan selvästä päästä. Päihteet eivät koskaan edistä luomistyötä ja artistit, jotka niin väittävät, ovat jo aika pitkällä narkki/alkoholiongelmansa kanssa. Tekosyitä kun juomiseen löytyy aina ja luovuuden herättely lienee musapiireissä niistä yleisimpiä.

Vaikka yritänkin romuttaa artistien myyttistä kuvaa yli-ihmisinä tai jopa jumalolentoina, tarkoitukseni ei ole romuttaa musiikista nauttimisen ihanuutta ja itse musiikin mystisiä ominaisuuksia. Kyllähän musiikista saa voimaa ja joku teos voi saada tietyssä elämäntilanteessa elämää suuremman merkityksen. Sitä ajatusta en halua keneltäkään pois viedä. Ja minun puolesta saat pitää edelleen Jim Morrisonia jumalana ja liskokuninkaana.


Mutta kyllä se oli oikeasti vain säälittävä narkkari...