Lapsuuden sankareille osa 3

Tökitäänpä vähän tikulla silmään ja muistellan vanhoja. En ole koskaan ollut mikään varsinainen musadiggari kuuntelijan ominaisuudessa. En ole haalinut mittavia levykokoelmia enkä seurannut kovin intensiivisesti artistien uria saatikka jaksanut kiinnostua enemmälti musavisanippelitiedosta. Omat diggailun ja vaikutteidenimukohteeni meikäläisenkin historiasta kuitenkin löytyy.

Kiinnostus populaarimusiikkiin alkoi minulla niin kuin monella muullakin samoihin aikoihin, kun ensimmäiset hatarasti häpykarvoja muistuttavat haituvat alkoivat ilmaantua alapäähän. Herääminen osui siis kasarin puolen välin tietämille. Ja mikäpä siihen aikaan oli kovempaa kamaa kuin W.A.S.P., Twisted Sister, Mötley Crue ym. pörröpäähevipumput. Kissiin en kuitenkaan koskaan hurahtanut, syytä en osaa sanoa.

Vähintään yhtä suuri innostuksen vaikute kuin tarttuvat biisit oli varmasti bändien hurja ulkoinen habitus ja vallankin se, että ne kauhistuttivat vanhempia. Ilmiö taitaa toistua tavalla tai toisella sukupolvesta toiseen, bändit ja tyylit vain vaihtuvat. Blackmetallivanhempien lapset varmaan tälläkin hetkellä järkyttävät kalkkiksiaan Robinilla.

Pikkuhiljaa musiikkitajuntaan hiipi myös muuan Iron Maiden ja varsinkin Motörhead, jota diggailin aikanaan yllättävänkin lujaa, vaikka se poikkesi räkäisyydellään muusta kasarimatskusta radikaalisti. Tunnustettakoon tässä myös, että tykkäilin hyvin hyvin salaa myös esimerkiksi joitakin Dingon ja Mamban biisejä. Sitähän ei silloin tietenkään voinut kenellekään paljastaa. Nehän olivat tyttöjen musaa. Ensimmäiset teinituskakyyneleeni muistan kuitenkin itkeneeni Mamban Älä jätä minuaa kuunnellen. Kannattikohan tuota paljastaa vieläkään?

Dingon lisäksi muukin kukkeuttaan elänyt suomirock löysi sijaa nuoren pojan korvakäytävissä. Olihan joukossa paljon sellaistakin, jota sai ihan avoimesti kuunnella. Popedaa muun muassa tuli kuunneltua paljon ja vaikkapa Eppuja ja Juicea jonkin verran. Yö oli taas niillä rajoilla Joutsenlauluineen.

Ensimmäisen suuren musiikillisen järkytyksen koin, kun kaveri kerran kiikutti kuunneltavaksi Metallican ...And Justice For All -levyn. Se oli jotain sellaista mitä ei pitänyt edes olla olemassa. En meinannut millään käsittää, miksi piti soittaa niin nopeasti ja että miksi biiseissä piti olla niin paljon osia ja mittakin järjestään yli viisi minuuttia. Jokin siinä kuitenkin viehätti.

Koskaan minusta ei mitään Metallica-fania tullut, mutta eittämättä se aukaisi ovet uuteen maailmaan. Alkoi metalliaikakausi. Anthrax, Slayer, Megadeth ym. trashvelhot kasvattivat tilaa sydämessä samaa tahtia kuin rajusta vanhempien vastarinnasta huolimatta kasvoi tukka teinipojan päässä.

Mukaan hivuttautui myös astetta rankempaa deathmetal-örinää, josta en oikeasti koskaan tosissaan innostunut. Tarve kuulua porukkaan ja näytellä kovaa jätkää oli kuitenkin niin kova, että jonkin verran sihenkin piti tutustua. Tähän liittyy myös hauska anegdootti. Tilattiin poikain kanssa postimyynnistä kuuminta muotia olevia selkälippuja, hihamerkkejä yms. Minähän tilata pläjäytin Death-bändin selkälipun, vaikka en kyseistä kokoonpanoa ollut kuullut nuottiakaan. Se vaan näytti niin räyhäkkäältä. Enkä muuten ole tänä päivänäkään varmaan biisiä enempää bändiä kuluttanut.

Ikää tuli ja varovasti myös ihan oma musiikkimaku alkoi nostaa päätään. Rauta-ajan jälkeen koitti jonkinlainen hippikausi. Aloin pikkuhiljaa kiinnostua 60- ja 70-luvun rockista. Ensin kolahti Deep Purple, Led Zeppelin, Black Sabbath ym. esiheavybändit. Alkuaikojen Uriah Heepilla on myös erityinen paikka sydämessäni.

Tajunta laajeni pian mm. Jimi Hendrixin, Doorsin ja Janis Joplinin happoiseen suuntaan. Kyseiset artistit sopivat hyvin omaa päihteiden käyttöä opettelevan nuorikon ajatusmaailmaan. Onneksi Etelä-Pohjanmaa oli vielä tuohon aikaan huumeiden suhteen sen verran takapajulaa, että enimmäkseen piti tyytymän alkoholiin.

Ajan myötä oma soittoharrastus alkoi olla jo sen verran vakavaa, että kiinnostus musiikkiin muuttui koko ajan ”ammattimaisemmaksi”. Maku laventui ja enää ei kaveripiiri tai mikään muukaan ulkomusiikillinen seikka vaikuttanut diggailuun, vaan uskalsi jo tykätä vähän kaikesta genrerajoista piittaamatta.

Tekstittäjän herääminen sisällä sai aikaan yhä kasvavan innostuksen kotimaista musiikkia kohtaan. Imin hirvittävän määrän inspiraatiota J.Karjalaiselta, CMX:ltä, Dumarilta, Zen Cafelta ynnä muilta. Eniten omaan musiikkiin on kuitenkin ehdottomasti vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen Sielun veljet.

Tämän päivän musiikkimaku on varmaankin jonkinlainen mixtuura noita kaikkia alkuelämäni mielitiettyjä lisättynä ripauksella niin uusia tuulia kuin savikiekkojen rahinaakin. Toisin sanoen hyvä biisi on hyvä biisi esittää sen sitten Agents tai Annihilator. Tärkeintä on, että esittäjästä ja esitettävästä löytyy jotain kulmaa, johon tarrata kiinni tai edes vähän hiekkapaperia pinnalla. Liian kiiltävä ja hiottu sujahtaa nopeasti pois levylautaselta.