Luuletko että kitaraa soittamalla voi parantaa maailmaa?

Palataanpa taas lähemmäksi pääotsikon aihetta. ”Levyä pitääkin aina tehdä sillä tavalla kuin maailman olemassaolon jatkuminen riippuisi sen onnistumisesta”, sanoo A.W.Yrjänä Iltalehden verkkosivujen haastattelussa. Tämä herätti allekirjoittaneenkin miettimään millä motiiveilla tuota musiikkia tulee väsättyä.

Olen sanonut aina, että jokainen uusi biisi pitää tuntua tekohetkellä tai viimeistään juuri valmistuttua maailman parhaalta tai sitä ei kannata tehdä ollenkaan. Jos jo tekovaiheessa on sellainen olo, että ”tää nyt on vaan tämmönen levyn tai settilistan täytebiisi”, varmuudella se tulee juuri sellainen olemaankin eikä elinkaareltaan varmasti kovin pitkä.

Juuri tällä hetkellä taas ajankohtainen Euroviisuhuuma on varsinainen antiesimerkki tästä ajattelutavasta. Kyseisessä ”laulukilpailussa” kun kuulee valitettavan harvoin ihan rehellisen hyvää biisiä, sellaista joka kestäisi pelkkää kuuntelua, sellaista joka kestäisi riisua kaikki se turboahdettu poliittisihmisoikeustasa-arvomaailmanparannuspaljaspintaräjähdysvaloshow. Ehkäpä juuri siksi Pertti Kurikan nimipäivät kuulostaa tuossa joukossa niin raikkaalta ja jotenkin puhtaalta. (Tätä kirjoittaessa UMK:n voittaja ei ole vielä selvillä.)

Toki viisuihin täytyy suhtautuakin hyvin eri lailla kuin esimerkiksi Queenin stadionkonserttiin. Showelementit ovat siinäkin vähintään yhtä isossa roolissa, mutta kaiken pohjana on silti ehdottoman hyvä musiikki, jonka päälle show on rakennettu. Viisuissa taas shown sekaan on istutettu hajanainen rypäs etäisesti musiikkia muistuttavia numeroita. Ja lopuksi jännitetään mikä teema tänä vuonna yhdistää Eurooppaa.

Ehkäpä homma menee musiikillisesti pieleen jo siinä vaiheessa, kun päätetään tehdä biisi Euroviisuihin. Sama sairaus taitaa toistua minkä tahansa ns. tilaustyön kanssa. On toki onneksi olemassa liuta virkistäviä poikkeuksia, mutta väittäisin että itse biisistä katoaa heti kättelyssä jotain, jos sitä tehdään tietoisesti jollekin tietylle artistille tai tiettyä tapahtumaa varten, tiettyihin raameihin.

Samaan kuvioon liittynee kerta toisensa jälkeen onnahtaneet Idols- ja Voice of Finland –voittajien ensilevytykset. Valtava mediahuomio ja hypetys onnistutaan lahjakkaasti upottamaan suohon korkeintaan keskinkertaisia keskipullabiisejä sisältävällä levyllä. Ymmärrän toki, että levy yritetään yleensä puskea ulos mahdollisimman pian kisan päätyttyä. Näin ajatellaan saatavan kaikki hyöty irti TV-näkyvyydestä. Ettei ihmiset vaan ehdi unohtamaan. Onkohan niin, että suurin osa biiseistä on valmiina jo ennen voittajan ratkeamista? Niin samanlaiselta levytykset kuulostavat riippumatta artistista.

Kuinkahan kovaa menisi metsään, jos joskus tehtäisiin kisavoittajan debyyttilevy puhtaasti artistin itsensä eikä formaatin näköiseksi? Miksi joka kerta pitää lyödä päätä seinään todetakseen, että ei se nyt taaskaan lähtenyt lentoon tämänkään voittajan ura? Miksi ei voisi ottaa mallia edes heikommille sijoille jääneiden useinkin paremmin menestyneistä debytoinneista? Miksi sen levyn pitää aina olla iskelmää?

Tässä olisikin ilmainen neuvo kuolinkamppailua käyvälle levyteollisuudelle: Kokeilkaapa lanseerata joskus jotakin omaperäistä, yllättävää ja aidosti musiikin ehdoilla tuotettua materiaalia. Saatatte yllättyä itsekin. Usein ne kaikista suurimmat hitit kun tulevat enemmän tai vähemmän vahingossa. Epäaitous ja liian tarkkaan viilattu markkinointistrategia loistaa aina kilometrien päähän. joskus sen voi jopa haistaa.

”Levyä pitääkin aina tehdä sillä tavalla kuin maailman olemassaolon jatkuminen riippuisi sen onnistumisesta”