Neiti Rubinstein

Neiti Rubinstein
Tavastia, tammikuu 2014

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Kaikki tahtoo elää säkenöivästä voimasta


Jokainen ihminen on jollain lailla tekemisissä musiikin kanssa ja jokaiselle sillä on valtava merkitys, halusimme tai emme. Musiikkia on ollut olemassa aina, jo siitä asti, kun ihminen alkoi erottua apinasta ylisuuriksi paisuneine aivoineen. Musiikki on ollut iänpäivää olennainen osa uskonnollisia menoja ja erilaisia rituaaleja sekä käsittääkseni jo hyvin varhain sitä on harjoitettu myös ihan vain viihdykkeen ominaisuudessa.

En ole aivotutkija, mutta ei tarvitse ollakaan tajutakseen, että musiikki pureutuu yllättävän syvälle ihmisen muistiin johonkin selkärangan hermosäikeisiin asti. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa se kuinka muistisairas vanhus saattaa yhtyä äkkiarvaamatta vanhan virren veisuuseen, vaikka on ollut pitkään täysin puhumaton ja häneen ei ole saatu yrityksistä huolimatta mitään kontaktia. http://www.muistiasiantuntijat.fi/memo.php?udpview=read&src=db25114&sid=124&issue=2011-03&lang=fi

Luulisin, että edellisessä on kysymys musiikin monimuotoisista kytköksistä elettyyn elämään. Vanhus on ehkä ennen sairastumistaan ollut innokas kirkossa kävijä. Virren hänelle merkityksellinen sanoma on pureutunut mieltä koskettavan melodian kanssa syvälle ”sieluun”. Kirkossa käydessään hän on tavannut ystäviään ja tuntenut yhteisöllisyyttä muun seurakunnan kanssa, mahdollisesti myös tuntenut olevansa yhteydessä Jumalaan. Musiikin kokemiseen liittyy siis aina muutakin kuin pelkkä kuuntelukokemus.

Juuri nyt ulkomaita myöten monien huulilla oleva Pertti Kurikan Nimipäivät on myös mainio esimerkki musiikin moninaisista hyvää tekevistä mahdollisuuksista. Vaikka en ihan varauksettoman innostuneesti ole PKN:ää Euroviisukoneiston möyhennettäväksi laittamassa, on jätkien tähän astinen matka ollut hienoa seurattavaa.

Soittajana minua kiinnostaa tässä etenkin musiikin tekemiseen liittyvä terapeuttinen vaikutus. Soittaessa kun joutuu keskittymään ainakin sen parin minuutin ajan täysillä yhteen asiaan. Se ei liene kehitysvammaiselle aina niin itsestäänselvää. Ja mikä parasta, punkista kun on kysymys, jätkät saavat purkaa turhautumistaan ja hyväksyttävässä konseptissa haistattaa paskat kaikille joutumatta suurempiin vaikeuksiin. Biisien treenaus ja varsinkin keikoilla käynti kehittää keskittymiskyvyn lisäksi roimasti myös kärsivällisyyttä ja muistia.

Nyt kun Nimppareista on tullut jo jonkinlainen ilmiö, ei voi vähätellä sen vaikutusta yleiseen mielipiteeseen. Ilmiö tuo kehitysvammaiset meidän kehitysvammattomien keskelle tasavertaisina ihmiskunnan edustajina ja vieläpä punkin röyhkeydellä. Ehkäpä ennakkoluuloisimmankin muuriin saadaan näin edes pieni särö.

Itse vierastan ajatusta, mutta onhan musiikkia toki käytetty usein myös erinäisten poliittisten tai aatteellisten tarkoitusperien eteenpäin viemiseen. Oksennusrefleksin aiheuttavat ainakin nämä whitepower-idiootit, mutta vaikka esimerkiksi Rage Aginst the Machine on arvoiltaan jo lähempänä omiani, en jaksa senkään suhteen innostua saarnaamisen määrästä. Atteellisuus syö mielestäni musiikin itsensä arvoa ja hienosta asiasta tulee näin vain väline.

Musiikki jättää siis koko ajan jälkiä meidän kaikkien aivopoimuihin, vaikkakin joskus toivoo, että tietyt biisit saisivat olla jättämättäkin. Mutta sinne ne ärsyttävimmätkin hitit tallentuvat kuten toki myös sykähdyttävät taide-elämykset kaikkine ulkomusiikillisine tunnelmineen ja kytköksineen. Olen piirrellyt kauhukuvaa, että sitten kun istun muistisairaana vanhuksena vanhainkodin kiikkustuolissa, joku innokas hoitajaopiskelija googlettaa nuoruuteni hittimusiikkia koittaen saada meikäläisen ilmeen värähtämään. Voin luvata, että varmasti värähtää, jos luureista tupsahtaa vaikkapa Captain Jack!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti